Kolumni: Tuntematontakin uhria saa itkeä — Yhteinen suru tuo lohtua

Maailmalla on surtu yli viikko dj-tuottaja Aviciin kuolemaa.

Ruotsalainen Tim Bergling menehtyi viime viikon perjantaina Omanissa. Hän oli kuollessaan 28-vuotias.

Kun yhteisössä tapahtuu jotain järkyttävää, syntyy kollektiivinen suru.

Fanit kokoontuivat heti seuraavana päivänä sankoin joukoin kunnioittamaan idoliaan Sergelin torille Tukholman keskustassa. Tukholmalainen kirkko Oscarskyrkan puolestaan soittaa kelloillaan Aviciin Wake Me Up -hittiä päivittäin kello 12 tämän viikon ajan.

Ele on järjettömän kaunis.

Kun yhteisössä tapahtuu jotain järkyttävää, syntyy kollektiivinen suru. Uhrin puolesta tunnetaan tuskaa, vaikka surijalla ei olisi mitään yhteyttä itse tapahtumaan.

Dianan kuolema synnytti maailmanlaajuisen kollektiivisen surun elokuussa 1997. Moni rakasti sydämellistä prinsessaa, joka piristi muuten kovin jäykkää brittihovia.

Estonian uppoamista suri Suomi ja sen naapurimaat yhdessä syyskuussa 1994.

Sen jälkeen on koettu muun muassa tsunami, kouluampumiset ja Turun joukkopuukotus.

Joku suree sytyttämällä kynttilän ventovieraan uhrin turmapaikalle, toinen tekee Facebook-päivityksen idolinsa kuolemasta. Kummallakin teolla on sama tavoite: saada lohtua.

Lohtua tuo se, että tietää jonkun toisen tuntevan samoin.

Mitä henkilö sitten tosiasiassa suree tuntemattoman ihmisen kohdalla? Aviciin tapauksessa ehkä lahjakkaan muusikon ja nuoren, paineiden alla eläneen ihmisen kuolemaa.

Suruun liittyy usein epäoikeudenmukaisuuden kokemus: on tapahtunut suuri vääryys, hän ei ansainnut sellaista kohtaloa.

Joku saattaa siinä sivussa itkeä omia murheitaan.

Toisten mielestä on typerää itkeä ihmistä, jota ei edes tuntenut.

Suru on kuitenkin myös empatiaa. Ja sitä ei ole tässä maailmassa koskaan liikaa.

anne.penttinen@kouvolansanomat.fi

Kirjoittaja on Kouvolan Sanomien toimittaja.