Kolumni: Suut ja kamerat kiinni, kiitos

Istun Pato Klubilla Samuli Putron keikalla. Äänessä ovat vain mies, kitara ja naapuripenkin digitaalinen järjestelmäkamera.

Kävelen Kouvolan musiikkijuhlien puistokonsertissa Mustilan arboretumissa. Kuulen linnut, poikkihuilun, perässäni kulkevan pariskunnan kuulumiset, edessäni kulkevan henkilön kännykkäkameran tarkennuspiippaukset ja jonossa edempänä kulkevan henkilön kameran.

Tallennuslaitteiden melusaaste ahdistaa.

Haluaisin kävellä luonnon rauhassa musiikkia ympärilläni. Huomaan tuijottavani tahtomattani kameran piippuun. Minua kuvataan. Vaihdan paikkaa. Kävelevä hahmoni tallentuu useille videoille. Pysähdyn puunrungon suojaan. Huomaan olevani seuraavan kameran tähtäimessä.

En pääse pakoon ihmisten tallennusvimmaa.

Ymmärrän sen, että tallenteet tuovat tapahtumille ilmaista mainosta sosiaalisessa mediassa. Jotenkin käsitän senkin, että jonkun mielestä kännykkäkameralla otetut kaksisataa korkeintaan keskinkertaista muusikon kuvaa tekevät omasta kokemuksesta erityisen.

Sitä en ymmärrä, että konserttilipusta maksaneet eivät halua kuunnella musiikkia.

En pääse pakoon ihmisten tallennusvimmaa.

Toivoisin sydämestäni, että hiljaisen musiikin konserttien järjestäjät tarttuisivat ongelmaan. Musiikki on olemassa kuuntelua varten. Konserttiin tulijan on voitava suojautua tallennuslaitteiden sarjatulelta.

Keinoja olisi monia: Kuvauksen rajoittaminen vain ensimmäiseen kappaleeseen tai taputuksiin. Kaikille avoin kuvapankki, johon järjestäjän palkkaama, kuulijaa kunnioittava kuvaaja tallentaa materiaalia kaikkien jaettavaksi.

Tai peräti radikaali käsky laittaa suu, kännykkä ja kamera kiinni konsertin ajaksi.

Luetuimmat

Uusimmat uutiset

Kommentoidut