Kolumni: Välillä iskee paniikki, joka kietoutuu materiaan — Voiko olla aikuinen, vaikkei omista Arabian astiastoa?

Olen 32-vuotias kahden lapsen äiti. Naimisissa. On omistusasunto, auto ja vakityö. Olen saavuttanut kaikki ne tavoitteet, joiden piti tehdä minusta tasapainoinen ja valmis aikuinen. Silti välillä iskee paniikki, joka kietoutuu jollain oudolla tavalla materiaan.

Meillä ei ole idyllistä omakotitaloa eikä omaa pihaa vaan kerrostaloasunto. Auton olen saanut äidiltäni, vuosimallia 2001. Siinä ei ole edes Isofixiä.

Ei ole yhtenäistä Arabian astiastoa, on epämääräinen setti opiskeluaikoina vanhempien kaapista salaa vietyjä kuppeja ja kippoja. Ei ole Hackmanin Carelia-aterimia. Ei Lundian hyllyjä, ei Luhdan lakanoita, ei Finlaysonin pyyhkeitä.

Kaikki on halpaa ja epämääräistä.

Yhtenäiset astiastot ja tyylikkäät huonekalut edustavat mielikuvissani ydinperhettä ja pysyvää kotia.

Tiedän, että epävarmuuden tunteeni ovat naurettavia.

Kaipaamani tavarat eivät kuitenkaan ole mitä tahansa tavaroita vaan symboleita.

Yhtenäiset astiastot ja tyylikkäät huonekalut edustavat mielikuvissani ydinperhettä ja pysyvää kotia. Eripariset käsipyyhkeet kuuluvat välivaiheeseen, opiskelijaelämään, kämppään.

Mielessäni jyskyttää epämiellyttävä tunne siitä, että en kaikista yrityksistäni huolimatta olekaan aikuinen. En pysty olemaan hyvä vanhempi enkä takaamaan turvallista kotia lapsilleni, koska tietyt ylellisyyshyödykkeet puuttuvat.

Epämääräisyysahdistuksen iskiessä muistutan itseäni, että lapsille on se ja sama, ovatko juomalasit Kaj Franckin suunnittelemia vai eivät. Onnellinen koti rakennetaan aivan muilla aineksilla.

Olen monessa asiassa etuoikeutettu. Oikeasti minulta ei puutu mitään.