Kolumni: Saa häiritä vapaasti — Nykyään hiljaa istuminen on lähestulkoon saavutus

Odottelin bussia pysäkillä seuranani kolme nuorta naista. Tai ”seurahan” on perin suhteellinen käsite, varsinkin Suomessa ja bussipysäkillä. Seurattomuuden tunnetta lisäsi vielä se, että kaikilla oli puhelin kädessään ja kuulokkeet korvillaan.

Minussa on eräs puute, joka on saanut minut kokemaan ajoittaista ulkopuolisuuden tunnetta läpi elämäni: en ole koskaan opetellut kuuntelemaan musiikkia kävellessäni tai työskennellessäni.

Taustamusiikkia soitan lähinnä aamutoimien tai vaatteiden silittämisen yhteydessä. Askareissa, jotka ovat niin rutiininomaisia, etteivät vaadi aivotoimintaa.

Ulkoillessani en ole koskaan tarvinnut ääniraitaa, ja odotushuoneissa istuessa ikävystyminen kuuluu asiaan.

Näin siis ajattelin vielä joitakin vuosia sitten, kunnes jokin muuttui. Totuushan on, että pelkkä käveleminen tutuissa maisemissa on tylsää. Kun netin käyttö puhelimella on tullut mahdolliseksi ja vaivattomaksi, luuri eksyy käteen yhä useammin. Surffailu sivuille vilkuilematta on helppoa, koska toimittajana olen oppinut kävelemään ja kirjoittamaan lehtiöön yhtä aikaa.

Englannin kielessä on sana distraction, joka ei käänny suomeksi kovin luontevasti. Sen voi suomentaa häiriötekijäksi, mutta sillä voi myös positiiviseksi tulkittava merkitys — jotain, mikä vie huomion epämiellyttävistä tai tylsistä asioista.

Sitähän elämä nykyään on, jatkuvaa distractionin metsästystä. Jos onnistuu istumaan, seisomaan tai makaamaan hetken hiljaa, tuntee melkein saavuttaneensa jotain. Tai menettäneensä: onko viisasta haaskata vähäistä vapaa-aikaa sillä tavoin?

Bussia odottaessakin olisin mieluusti kaivanut puhelimen esiin, mutta tihkusade olisi kastellut näytön. Tietysti olisin voinut mennä katoksen alle, mutta kun — tiedättehän — siellä oli jo joku.

Luetuimmat

Kommentoidut