Kolumni: Vuosi kuvissa — ajatuksia pakkovarjosta

Pohdin ja pyörittelen kuvaamistani paljon, suorastaan ärsyttävyyteen asti. En niinkään muistele epäonnistumisia. Se olisi turhan synkkä tie. Työmatkalla kysyn monesti seuraavia kysymyksiä: Miltä minun kuvien tulisi näyttää? Mitä kuvasin tänään hyvin, mitä huonosti? Mitä teen huomenna eritavalla? Vain tehdäkseni samat asiat seuraavan päivänä uudestaan.

Katson järkyttävän määrän valokuvia päivän aikana, sekä hyviä että huonoja. Genrerajoihin tuijottamatta. Pieni tauko kuvatulvaan voisi tehdä hyvää, mutta kuvatulvalla on kuitenkin merkitystä. Pyrin ymmärtämään, miksi ohitan suuren osan kuvista. Kaikkia kuvia ei tule katsottua edes sekunnin murto-osaa, kun siirryn jo eteenpäin.

Tämän pohdiskelun myötä kulunut vuosi on mennyt voittopuolisesti varjoissa. Sama kaava toistuu työkuvissa, kuin vapaa-ajan kuvissa. Vien kameran sinne, missä on pimeää. Selkeä maneeri joka toistuu. Varjo—valo—varjo-rytmissä mieluiten koko kuva. Tehokeinona tässä ei ole mitään uutta. Kopiotu suoraan Henri Cartier-Bressonilta. Terävä valon ja varjon rajapinta on silmälle stop-merkki, jota on vaikea ohittaa.

Syvät varjot eivät kuvaa kulunutta vuotta kovinkaan hyvin.

Varjoihin sukeltaminen lienee looginen jatkumo kuvien rauhoittumiselle. Kuvat ovat saaneet mielessäni melko tiukan kehyksen ja tehokeinoja pitää miettiä suorien linjojen ja muiden ehkä turhanpäiväisten sääntöjen sisällä.
Toki pimeydestä yleensä katsotaan valoa kohti, eivätkä kuvat ole synkkiä. Ei ole tarkoitus synkistellä tai tehdä asioista raskaita.

Pitkältä tuntuneen kesän jälkeen odotin syksyä ja valon vähenemistä. Odotin pimeyttä ja keinovalon valopisteitä uuvuttavassa pimeydessä.
Syvät varjot eivät kuvaa kulunutta vuotta kovinkaan hyvin. Päinvastoin, vuosi 2017 on ollut melko hyvä!