Lukijalta: Minä en enää jaksa – Sisäilmasta sairastuneet jätetään yksin ja oman onnensa nojaan

Tämän lauseen on sanonut yksi jos toinenkin sisäilmasta oireileva, altistunut, herkistynyt tai sairastunut. Minä en enää jaksa tätä taistelua tuulimyllyjä vastaan, kun kukaan ei auta. Ei auta saamaan terveyttä takaisin. Ei auta korjauskustannuksissa. Ei auta hävitettävän irtaimiston hankinnassa. Ei terveen asunnon tai työpaikan etsimisessä, ei yhtään missään.

On äärettömän surullista lukea perheen päästä, jonka pisinkin mitta alkaa täyttyä. Missään tunnelin päässä ei näy ainuttakaan valoa. Olisi pidettävä perheestä huolta, korjattava ja tienattava, tutkittavaa ja analysoitava. Samaan aikaan perhe sairastaa jatkuvasti.

Nämä ihmiset jätetään täysin yksin ja oman onnensa nojaan. Vakuutusyhtiöille kelpaa vakuutusmaksut, mutta rakennusvirhettä ja siitä johtuvia sairauksia ei korvata. Tarjotaan homekoiraa, voc-analyysejä, mittauksia ja vaikka jonkinnäköistä tutkimusta. Luonnollisesti palveluntarjoajissa on myös niitä, jotka ovat vainunneet helpon rahan. Ihmisten epätoivoa käytetään härskisti hyväksi. Maksat sinne ja tänne, rahat loppuvat. On lähdettävä talosta pois. Etsittävä jostain paikka, missä voi olla oireetta edes hetken. Hävitettävä koko omaisuus, myös ne lasten piirustukset, valokuvat ja muut muistot. Pyydettävä sossulta jeesiä ja haettava uupumukseen, turhautumiseen ja kokonaisvaltaiseen väsymykseen mieltä piristävää lääkettä. Jäätävä saikulle uupumuksen vuoksi.

Lisää tilastoihin uupuneita eikä varsinaista ongelmaa korjata. Ei ole halua korjata.

Rahaa näyttää valtion kassassa olevan hyvin moneen muuhun asiaan. Olisin mielelläni nähnyt vaikka ilmastorahaston 300 miljoonan pääomituksen siirrettävän sisäilmasta sairastuneiden tukemiseen, julkisten rakennuksien sisäilmatutkimusten kehittämiseen ja altistumisten ennaltaehkäisyyn.

Voin hyvin itsekin samaistua väsyneeseen lausahdukseen; minäkään en kovin pitkään jaksa.

Anna-Maija Jukkara (ps.), sisäilmasta sairastunut

Luetuimmat