Pääkirjoitus: Pesisfinaaleissa on reilusti urheiluromantiikkaa

Nyt tai ei koskaan. Tämä on ollut henki Kouvolan Pallonlyöjien mestaruuden tavoittelussa Superpesiksessä jo neljättä vuotta peräkkäin. Nyt on kirjoitettu vuosi vuodelta isommilla kirjaimilla, mutta tuloksena on ollut nelossija, hopea ja pronssi.

Viime sunnuntaina varmistunut mitali tarkoittaa, että KPL on noussut kolmen vuoden mitaliputkeen ensimmäistä kertaa sitten 1960–70-lukujen taitteen. Kopla on tullut porras kerrallaan, hitaasti kypsyen pääsarjan kestomenestyjäksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Jälleen on syytä muistaa, että hyvästä juniorityöstään tunnetun KPL:n harjoittama määrätietoinen ja kestävälle pohjalle rakennettu seuratyö on rutkasti tärkeämpi kuin yksittäinen SM-kulta.

Silti seuran kannattajien tai seurajohdon on turha väistellä sitä tosiasiaa, että KPL on joutunut karttaneen mestaruuden takia kantamaan painavaa taakkaa. Kouvola tunnetaan pesäpalloperinteistä, ja kultaa on täällä juhlittu viidesti. 1960-luvulla mestaruus tuli kaupunkiin neljä kertaa peräkkäin.

Viimeisin kulta on vuodelta 1976. Kentällä pelataan kaudesta toiseen mestaruuden takia. Vain mestarit muistetaan, sanoo vanha urheilumaailman sananlasku.

KPL:n ja Sotkamon Jymyn finaalisarjassa on aimo annos urheiluromantiikkaa. KPL hankki tälle kaudelle joukkueeseen vain kaksi pelaajaa. Toni Kohosen ja Jere Dahlströmin kokemus ja pelitaidot haettiin tänne vain siksi, että KPL vihdoin voittaisi kultaa. Kohonen hävisi KPL:ssä finaalit 2009 ja 2010. Dahlström puolestaan aiheutti omalla panoksellaan tuon jälkimmäisen tappion Vimpelin pelaajana.

Seuraamisen arvoisia konkareita ovat myös Anssi Lammila, Juho Hacklin ja Matti Latvala. Tämä trio on tuhertanut hopeaitkua kolmesti KPL:ssä. Jos jollekin jotakin soisi, niin pesäpallon kultaisen mestaruusmitalin näille kolmelle.

tapio.ahlroth@kouvolansanomat.fi