Pääkirjoitus: Mitä tehdään valtiosihteereillä?

Keskustelu poliittisesti valituista ministereiden avustajista ja etenkin valtiosihteereistä sai uutta vauhtia sisäministeriön kansliapäällikkönimityksestä.

Keskustelu on periaatteellisesti tärkeää. Jos ministeriön ylin virkamiesjohtaja eli kansliapäällikkö valitaan osin poliittisin perustein, mihin vielä tarvitaan ministerin poliittista valtiosihteeriä? Ainakin ulospäin näiden kahden suhde näyttää epäselvältä, ja sitä olisi syyttä kirkastaa.

Antti Rinteen (sd.) ja Sanna Marinin (sd.) hallituksia on julkisuudessa syytetty poliittisen avustajakaartin kasvattamisesta. Ministerien erityisavustajien ja poliittisten valtiosihteereiden määrä nousi rutkasti edellisestä vaalikaudesta.

Tämä on aihe, johon opposition ja erilaisten kommentaattoreiden on ollut helppo tarttua. Onhan kyse suhteellisen hyvin palkatuista tehtävistä, joihin on valittu politiikassa pätevöityneitä ihmisiä. Mikä pahinta, moni valituista tippui viime vaaleissa eduskunnasta.

Järjestelmän uskottavuuden kannalta on tietysti pahasta, jos syntyy käsitys etuoikeutetusta poliittisesta rälssistä, jossa "omista" pidetään huolta ja "omille" haalitaan perusteettomia etuja ja houkuttelevia työmahdollisuuksia.

Samaan aikaan pitää muistaa sekin, että ministerit tekevät vaativaa ja kuluttavaa työtä. Kaikkien suomalaisten etu on, että ministerillä on käytössään sellainen avustajakunta, että työn teko lutviutuu mahdollisimman tehokkaasti ja ministeri pystyy keskittymään oleelliseen.

Eduskunnan puhemies ja entinen pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) esitti (HS 10.2.), että valtiosihteerikäytännössä otettaisiin askel taaksepäin. Ehdotusta kannattaa vakavasti pohtia. Vanhasen mielestä 5–7 valtiosihteeriä riittäisi, kun nyt niitä on 15.

Asioiden poliittinen valmistelu ja sen rahoitus – puoluetukineen kaikkineen – on herkkä aihe. Tavoitteena pitäisi olla malli, joka kestää yli vaalikausien ja johon puolueet voivat sitoutua.

timo.laitakari@kaakonviestinta.fi

Uusimmat uutiset