Sana sunnuntaiksi: Yhden ihmisen kokoinen

— On helpompaa uskoa, kun ei näe, hän sanoo istuessamme juttelemassa. — Jos Jeesus olisi täällä ja näkisin nuo naulojen jäljet, miettisin luultavasti, miten voin auttaa häntä, väkivallan uhria, pääsemään yli traumaattisista kokemuksista. Usko häneen saattaisi jäädä taka-alalle.

— Olet selvästi vastuunkantaja. Mistä luulet, että se johtuu?

— Varmaan lapsuusajoista. Sitä joutui ottamaan vastuuta jo pienestä pitäen. Vasta pikkuhiljaa oppi huomaamaan, ettei kaikesta tarvitse selvitä yksin. Itsekin saa tarvita apua.

— Aivan. En ole koskaan oikein ymmärtänyt, mitä tarkoitetaan sillä, ettei ihminen valitse uskoa. Oletko sinä?

— Jotain ymmärsin, kun lapset syntyivät. Usko syntyi yhdessä olemisesta. Itkun kuulemisesta. Sitä ei voi valita yksin eikä siinä ole yksin. Ei edes se niin kutsuttu vahvempi osapuoli.

— Olisi hienoa, jos meissä aina asuisi se vahva mutta pehmeä puoli ihmisyydestä. Ikävä kyllä välillä tuntuu, että Jumala luottaa meihin liikaakin. Viime aikoina olen nähnyt painajaisunta, että tarvitsen apua, mutta en saa sitä. Sitten huomaan, että hän, joka ei unessa auta, olenkin minä itse. En tiedä minkä takia Tuomas epäili, mutta kyllä tarve uppoutua omiin maailmoihinsa on suuri. Saa oikein taistella, että herää näkemään muitakin kuin itsensä ja omat ajatuksensa.

— Taidat olla itsesi kriitikko muttet ihan rehellinen. Olet tässä keskittynyt kuuntelemaan minuakin jo tosi pitkään.

— Siinäpä se, itse ei näe itseään kovin realistisesti. Siis aina. Olen silti sitä mieltä, että joskus pitäisi osata ajatella muutakin kuin itseään. Ellei ihmisiä, niin luontoa.

— Ehkä meidän pitäisi levittää viltti nurmelle, loikoilla hetki ja katsella taivasta. Ajatella, että Jumala on suuri ja itse olen tällainen yhden ihmisen kokoinen. On aikamoinen ihme, että Jeesus valitsi ilmestyä meille ihmisille. Kuolemansa jälkeenkin. Mutta niin hän kuitenkin teki.

Kaija-Liisa Lindberg

Luetuimmat

Uusimmat uutiset

Kommentoidut