Sana sunnuntaiksi: Isä ja poika

Siinä he ovat, isä ja poika. Kaikkea ei ehtinyt sanoa, taaskaan. Ei ehtinyt käydä tarpeeksi usein, ei millään. Ja piti ne vanhat selvittää, mutta ei sitäkään ehtinyt. Ja nyt ei enää voi. Viimeisen kerran on päästettävä irti. Valkoinen arkun pinta tuntuu kipeältä käsissä.

Eihän siinä ole enää kuin kuoret… Vain kuoret, vain elämän kehys, ne puitteet, jotka Luoja antoi.

Ei tuossa ihossa enää tunnu kipu, ei kevyt sipaisu, kuin siiven. Ei ole kuuma, ei kylmä. Sydämestä ei nouse kiitos eikä kiukku. Ei nouse käsi tervehdykseen, ei lyömään. Ja vaikka mitä muistoja olisi, siinä ei voi kuin ihmetellä, itkeä… niin. Ne kaikki tunteet ovatkin tässä, ympärillä, omaisten kannettavana. Niitä ei lähtenyt vienyt mukaansa.

Siinä me olemme. Omiemme kanssa. Siteet jokaisella erilaiset. Kipu silti sama: ikävä, sanaton kaipaus. Kysymykset ja syyllisyys. Helpotus ja kiitollisuus. Saako näin tuntea?

Tätä kaikkea katsovat Isä ja Poika. Katsovat ja rakastavat. Ottavat vastaan niin surevan kuin lähteneen. Toiset talteen, toiset lepäämään ja takaisin elämään. Kantaa syyllisyyden, elämän, sen kivun ja kaiken, mikä jäi. Aina jotain jää. Eikä sitä painoa tunne kukaan niin hyvin kuin Isä ja poika.

Isä, joka rakasti maailmaa, enemmän kuin mitään muuta. Ja poika, jonka Isä antoi luotujen puolesta. Poika, joka tiesi ja tunsi kosketuksen ja kivun, ylitse läikkyvän ilon ja ystävyyden. Viha, pelko ja kärsimys kulkivat mukana alusta asti kaiken sen suunnattoman rakkauden lisäksi. Isä ja Poika. He tietävät, mitä käymme läpi. He tietävät kaiken.

Tätä kaikkea katsovat Isä ja Poika. Katsovat ja rakastavat.

Siinä hän on. Poika, haudalla. itku kurkussa, kynttilä kädessä. Vieläkin rakastamassa, vaikka ei sanoiksi osaa pukea. Siinä vieressä Poika, Vapahtaja. Itkemässä kuolleen ystävänsä Lasaruksen puolesta. Lohduttamassa elävää tietäen, että on taivas, on rauha, on toivo.

Tässä, haudalla, kynttilän valossa on väkevin uskontunnustus, ilman ääneen lausuttuja sanoja. Sen lopussa on toivo, pieni rukous: Luoja, suo varmuus siitä, että se, minkä tunnustamme, on totta, että on pyhien yhteys, synnit anteeksi, ylösnousemus ja iankaikkinen elämä.

Tässä me olemme. Kuoleman voittajan, Vapahtajan sylissä. Tässä, Isän Jumalan rintataskussa. Isä ja Poika katsovat meitä ja rakastavat, kuten mekin rakastamme yhä.

Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: ”Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.” Ilm. 21: 3–4

Mirva Lehtinen

kappalainen

Kuusankosken seurakunta

Uusimmat uutiset