Elokuvakooste: Kuvitteellinen valtio on supersankarielokuvan kiinnostavin elementti — kriitikko antaa Black Pantherille neljä tähteä

Black Panther (Yhdysvallat, 2018). Ohjaus: Ryan Coogler. Käsikirjoitus: Joe Robert Cole, Ryan Coogler. Rooleissa: Chadwick Boseman, Michael B. Jordan, Lupita Nyong'o, Danai Gurira, Letitia Wright, Martin Freeman, Daniel Kaluuya, Angela Bassett, Forest Whitaker, Andy Serkis. Kesto: 135. K-12.

Matt Kennedy

Mysteerinen Killmonger (Michael B. Jordan) haastaa istuvan Wakandan kuninkaan T’Challan (Chadwick Boseman) Marvelin supersankarielokuvassa.
Mysteerinen Killmonger (Michael B. Jordan) haastaa istuvan Wakandan kuninkaan T’Challan (Chadwick Boseman) Marvelin supersankarielokuvassa.

Marvelin elokuvauniversumi — MCU — on paisunut jo sellaiseksi mammutiksi, että tekijöillä on haastetta taistella katsojien supersankariyliannostusta vastaan. Toisaalta tämä ongelma on avannut oven yhä moninaisemmalle supersankarielokuvien kirjolle.

Vaikka uusi Black Panther on riisuttuna hyvin tavanomainen Marvelin elokuva, ovat sen ulkoasu, mytologia ja kulttuurillinen vaikutus kaikkea muuta kuin tavallista.

Captain America: Civil Warissa debyyttinsä tehnyt T’Challa (Chadwick Boseman) on perinyt isänsä valtaistuimen afrikkalaisen Wakanda-kuningaskunnan valtiaana. Ulkomaailmalle maa vaikuttaa mitättömältä kehitysmaalta. Kyseessä on kuitenkin mitä parhaiten pidetty salaisuus; teknologisesti edellä kulkeva ylpeä kansakunta, joka seisoo maailman harvinaisimman mineraalivarannon päällä.

Wakanda on fantasia siitä, minkälainen afrikkalainen valtio voisi olla ilman kolonialismia ja sotia.

T’Challan asema Mustana pantterina haastetaan, kun kuningasperheen synkimmän salaisuuden tunteva Killmonger (Michael B. Jordan) laittaa suunnitelmansa liikkeelle. Eteen asetetaan moraalisia pulmia, joihin ei ole helppoja vastauksia. Wakandan voimavaroilla koko maailman status quo voitaisiin horjauttaa.

Ryan Coogler on luonut vaikuttavan afrikkalaisen mytologiaelokuvan, joka taipuu väkevään henkilödraamaan ja sarjakuvamaiseen toimintaan. Etualalle nousevat usein elokuvan naishahmot. Lupita Nyong'o, Danai Gurira ja Letitia Wright poikkeavat toisistaan selvästi ja leikkaavat testosteronilta tihkuvaa valtakamppailua.

Henkilöiden sijaan elokuvan mielenkiintoisimmaksi elementiksi nousee itse Wakandan valtio. Kuvitteellisen kulttuurin henkiin puhaltamiseen on käytetty mielikuvitusta, ammattitaitoa ja jättimäinen budjetti. Wakanda ohjaa elokuvan tarinaa, MCU:n tulevaisuutta ja koko Hollywoodia mielenkiintoisiin suuntiin.

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Pikkutarkkaa rakennettu Wakanda. Hyvä hahmogalleria.

Huonoa: Muutamat tehostekohtaukset.

Erityistä: Elokuvan kuvannut Rachel Morrison on parhaillaan Mudbound-elokuvalla, ensimmäisenä naisena, parhaan kuvaajan Oscar-ehdokkaana.

Pate Pesonius.

Raninen (Aku Hirviniemi) ja Rousku (Kari-Pekka Toivonen) tajuavat, ettei Suomessa rehellisellä työllä rikastu.
Raninen (Aku Hirviniemi) ja Rousku (Kari-Pekka Toivonen) tajuavat, ettei Suomessa rehellisellä työllä rikastu.

Lamahuumorin paluu

Varasto 2 (Suomi, 2018).

Ohjaus: Taru Mäkelä. Käsikirjoitus: Veli-Pekka Hänninen.

Rooleissa: Kari-Pekka Toivonen, Aku Hirviniemi, Minttu Mustakallio, Emilia Karilampi, Hannele Lauri, Esko Salminen, Vesa Vierikko, Juha Muje.

Kesto: 100 min. K-7.

Kuuden vuoden takainen Varasto oli pieni ja sympaattinen duunarikomedia, jossa Antero Rousko (Kari-Pekka Toivonen) paini turhauttavan työn ja pelottavan isyyden kanssa. Elokuvalle on nyt filmattu jatko-osa, joka toistaa paljolti samoja kuvioita hienoisilla muutoksilla.

Ajassa on loikattu sen kummempia selittelemättä reippaasti eteenpäin, ja edellisessä elokuvassa syntynyt vauva on nyt jo angstinen teini-ikäinen (Emilia Karilampi). Rouskon työ rautakaupassa päättyy, mutta edessä on uusia mahdollisuuksia, jotka tietysti päätyvät komeisiin mahalaskuihin, kun liikekumppanina häärää kaikkitietävä Raninen (Aku Hirviniemi).

Varaston hahmot ovat jatkuvassa itsesäälin tilassa matkalla kyynisyyteen.

Mieleen putkahtaa jatkuvasti lama-aikaa kuvaava mainio Siivoton juttu -komedia. Se ei ollut vain äkkivääriä vitsejä. Hahmoissa oli aitoa inhimillisyyttä ja liikuttavaa sisua. Varaston hahmot ovat jatkuvassa itsesäälin tilassa matkalla kyynisyyteen.

Varasto 2 on kuvattu edellistä osaa kalliimmalla, mutta se vaikuttaa halvemmalta. Tilat tuntuvat lavasteilta, ja valaistus tuntuu kiireellä kasatulta. Tai sitten tyylittelyt ovat menneet mönkään.

Ei Varaston jatko-osassa ole räikeästi mitään vialla, mutta se ei myöskään tee vaikutusta juuri millään osa-alueella. Jos se oltaisiin pilkottu nettisarjaksi tai esitetty televisioelokuvana, suhtautuminen voisi olla lempeämpi. Nyt siinä ei ole mitään, mikä vaatisi sitä esitettäväksi elokuvateattereissa.

KAKSI TÄHTEÄ

Hyvää: Hauskoja vitsejä.

Huonoa: Edellisen osan kierrätystä. Epätasainen visuaalinen tyyli.

Erityistä: Seksikäs-Suklaa, Dosdela ja VG+ esiintyvät elokuvan soundtrackilla.

Disney-Pixar

Disney-Pixarin uusi animaatio pursuaa väriä ja musiikkia, vaikka käsitteleekin kuolemaa.
Disney-Pixarin uusi animaatio pursuaa väriä ja musiikkia, vaikka käsitteleekin kuolemaa.

Musisointia elämän ja kuoleman rajamailla

Coco (Yhdysvallat, 2017)

Ohjaus: Lee Unkrich, Adrian Molina. Käsikirjoitus: Lee Unkrich, Jason Katz, Matthew Aldrich, Adrian Molina.

Suomenkielisissä äänirooleissa: Luca Elshout, Markus Niemi, Waltteri Torikka, Sari Ann Stolt, Ritva Oksanen.

Kesto: 105 min. K-7.

Nuori meksikolaispoika Miguel haaveilee muusikon urasta, mutta perhe on vannonut keskittyvänsä suutarointiin. Sukupuussa on häpeätahrana muusikko, joka on jättänyt syvät arvet.

Suurena juhlapyhänä, Kuolleiden päivänä Miguel päättää varastaa kitaran ja langettaa vahingossa kirouksen. Hän joutuu kuolleiden valtakuntaan. Tehtävänä on löytää kuuluisa isoisoisä ja saada siunaus muusikon uralle.

Pixarin uusin animaatio osoittaa taas kerran animaatiojätin muuntautumiskykyä. Coco ei ole kirjava vain värimaailmaltaan, mutta onnistuu myös käsittelemään moninaisia teemoja. Musiikin ja karnevaalitunnelman keinoin puhutaan perheestä ja kuolemasta.

Animaatiojälki on silmiä hivelevää. Ihmishahmot ovat persoonallisempia kuin joissakin aiemmissa Pixarin elokuvissa.

Studion kummisetiin kuluva Lee Unkrich (Nemoa etsimässä, Toy Story 3) tietää, miten katsojien sydänlankoja nyitään. Coco pursuaa tunnetta. Mukana on muutama lyhyt toimintakohtaus, mutta halpoihin kikkoihin ei jouduta turvautumaan. Hupsut eläinhahmotkin ovat mukana palvelemassa tarkoitusta.

Aivan pienimpiä jotkin kohtaukset voivat suorastaan pelottaa. Intensiiviset hetket pehmitetään nopeasti huumorilla ja tunteilulla. Meksikolaisen kulttuurin suora suhtautuminen tuonpuoleiseen tarttuu nopeasti. Pari juonenkäännettä yllättävät synkkyydellään.

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Kaunis ja koskettava seikkailu suurista teemoista.

Huonoa:

Erityistä: Pisin Pixar-studion tuotantoaika — kuusi vuotta.

Keith Bernstein

Anthony Sadler näyttelee itseään tositapahtumiin perustuvassa draamassa.
Anthony Sadler näyttelee itseään tositapahtumiin perustuvassa draamassa.

Konservatiivinen sankaritarina

15:17 Pariisiin (The 15:17 to Paris, Yhdysvallat, 2018)

Ohjaus: Clint Eastwood. Käsikirjoitus:Dorothy Blyskal.

Rooleissa: Anthony Sadler, Alek Skarlatos, Spencer Stone, Jenna Fischer, Judy Greer, P.J. Byrne, Tony Hale, Thomas Lennon.

Kesto: 94 min. K-12.

Jo 87-vuotias Clint Eastwood on loistava ohjaaja, kun sille päälle sattuu. Osumatarkkuus ei vain aina ole täydellinen. 15:17 Pariisiin on elokuva, jossa konservatiivisilla arvoillaan ylpeilevä Eastwood pääsee taas kerran kertomaan tarinan Yhdysvalloista, johon hän uskoo.

Itsensä uhraaminen, itsemääräämisoikeus ja uskonnollisuus luovat arvopohjan, jota Eastwood osaa arvostaa. Tositapahtumiin perustuva sankaritarina asettuu mukavasti tälle korokkeelle.

Amerikkalaiset Anthony Sadler, Alek Skarlatos ja Spencer Stone olivat matkustajina Thalys-junassa numero 9364 Pariisiin. Vanhat kaverukset kohtasivat elämän vaikeimman hetken, kun asemies ryntäsi junavaunuun. Elokuvan näyttelijävalinnat ovat melko ainutlaatuiset, koska kolmikko esittää itseään.

Tämä kummallinen valinta on vain yksi elokuvan ongelmista.

Elokuva pyrkii autenttisuuteen. Kaikki kuvataankin tuskallisen yksityiskohtaisesti. Pienet taiteelliset vapaudet ja tiivistykset olisivat tehneet kerronnasta sujuvampaa. Itse junahyökkäys kuvataan aluksi välähdyksinä samalla, kun kaverikolmikon, pääasiassa Sadlerin, tarinaa kelataan lapsuudesta kohti huipentumaa.

Pökkelöt roolisuoritukset eivät kanna elokuvaa, joka tuntuu kuin mainosvideolta puolustusvoimille.

KAKSI TÄHTEÄ

Hyvää: Autenttinen.

Huonoa: Amatöörinäyttelijät. Junnaava.

Erityistä: Clint Eastwoodin 36. ohjaus.