Kouvolassa tulee tällä viikolla ensi-iltaan viisi elokuvaa: Kari Hotakaisen romaaniin perustuva Ihmisen osa on tragikoominen perhedraama taitavilla näyttelijöillä

Ihmisen osa (Suomi, 2018). Ohjaus: Juha Lehtola. Käsikirjoitus: Kari Hotakainen, Juha Lehtola. Roolit: Hannu-Pekka Björkman, Leena Uotila, Asko Sarkola, Ria Kataja, Armi Toivanen, Della McLoud, Kari Hietalahti, Nicole Stiles. Kesto: 108 min. K-12.

Kuokkasen Kuvaamo

Hannu-Pekka Björkman näyttelee läheisiään menestyksensä tasosta huijannutta Pekkaa, jonka elämä ja juonet ovat vaarassa kallistua pysäyttämättömään syöksykierteeseen.
Hannu-Pekka Björkman näyttelee läheisiään menestyksensä tasosta huijannutta Pekkaa, jonka elämä ja juonet ovat vaarassa kallistua pysäyttämättömään syöksykierteeseen.

Pekka Malmikunnas (Hannu-Pekka Björkman) on menestyvä bisnesmies, joka nauttii luksuksesta ja kulttuurista aina silloin kun ei ole tekemässä kansainvälisiä huippudiilejä. Hän on alansa huipulla.

Tai ainakin näin Malmikunnas valehtelee kaikille. Varsinkin läheisilleen.

Tosin sisaruksilla, Helenalla (Ria Kataja) ja Maijalla (Armi Toivanen) on omaa pohdittavaa aivan tarpeeksi takertuakseen veljensä hybriksen ruutitynnyriin.

Vanhemmat (Leena Uotila, Asko Sarkola) tarkkailevat muuttuvan maailman tyrskyissä haparoivia lapsiaan paljon tarkkanäköisemmin kuin lapset ehkä ymmärtävätkään.

Pekan valheiden kulissien takana on kodittomuutta ja rahattomuutta. Epätoivoista kamppailua pysyä oman palturinsa edellä.

Onnettomuuden kautta kuvioihin ilmestyy lipevä motivaatiopuhuja Kimmo Hienlahti (Kari Hietalahti), ja Pekka huomaa nopeasti omien valheidensa tulevan nopeasti vastaan.

Kari Hotakaisen romaanin rakenne on ymmärrettävästi muutettu. Hotakainen kertoi eräänlaista metatarinaa perheen äidin ja itse kirjailijan näkökulmista.

Elokuvaa varten käsikirjoituksen painopisteet ovat muuttuneet mutta kipupisteet pysyneet samoina.

Tragikoomiset tilanteet muuttuvat toisinaan ihan puhtaaksi suruksi.

Välillä hahmojen kohtalokas käyttäytyminen irrottaa nauruja. Tummat sävyt ovat kuitenkin usein vaarassa imeä tilanteista inhimillisyyden, jolloin huumorikin voi jäädä vain pintapuoliseksi tai muuttua suorastaan pilkalliseksi.

Onneksi loistavat näyttelijät ja perheen tarinan syvä konteksti tuovat hahmojen epätäydellisyyteen ja herkkyyteen aitoa kosketuspintaa.

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Näyttelijät. Kutkuttavat ihmiskuvaukset.

Huonoa: Tragedia ja huumori kalskahtavat toisinaan yhteen.

Erityistä: Sai ensi-iltansa Tallinna Pimeiden öiden elokuvafestivaaleilla.

Jasin Boland

Arthur Curry eli Aquaman (Jason Momoa) ja Atlantiksen siniversisiin kuuluva Mera (Amber Heard) päätyvät seikkailulle tarkoituksenaan palauttaa tasapaino vedenalaisiin valtakuntiin ja estää sota maanpäällisten sivilisaatioiden kanssa.

Merenmies — nupit kaakossa

Aquaman (Yhdysvallat, 2018).

Ohjaus: James Wan. Käsikirjoitus: David Leslie Johnson-McGoldrick, Will Beall.

Rooleissa: Jason Momoa, Amber Heard, Willem Dafoe, Patrick Wilson, Dolph Lundgren, Yahya Abdul-Mateen II, Nicole Kidman, Ludi Lin, Temuera Morrison.

Kesto: 144 min. K-12.

Kauhun parissa menestynyt James Wan ja karismaa tihkuva Jason Momoa yrittävät sytyttää uutta kipinää DC-sarjakuvien elokuvauniversumiin.

Luvassa on tiukkaan pakattu ilmiselvien vaikutteiden kavalkadi. Toisinaan kohtauksia on lainattu toisista elokuvista yksityiskohtia myöten. Se itsessään ei haittaa, vaan se, miten tämä kaikki on kurottu kasaan.

Tarkasti rakennetut kohtaukset tuntuvat mielekkäiltä ehkä irrallisina, mutta yhdessä niistä muodostuu vaikeasti tulkittava sekamelska.

Tarina on kaikista hillityin elementti koko paketissa. Se rauhoittaa kaiken, mutta on myös melko tylsä.

Puoliksi ihminen ja puoliksi atlantilainen Arthur (Momoa) joutuu kohtaamaan pintamaailman tuhoa suunnittelevan veljensä (Patrick Wilson). Avuksi Arthur saa neuvokkaan Maran (Amber Heard), jolla on vihje, mistä legendaarinen Atlantiksen kolmikärki voisi löytyä.

Aiempia DC-elokuvia nähneet eivät ehkä ylläty siitä, että koko maailma on mennä mullin mallin äidinrakkauden tai sen puutteen takia. Muitakin motivaatioita voisi jo keksiä sankareiden rakentamiseksi.

Kaikessa kiiltokuvamaisuudessaan suuri melodramaattisuus tuntuu hyvin rehelliseltä.

Wan yrittää tosissaan puristaa kohtauksiin tunnetta, mutta hahmot jäävät vain ääriviivoiksi. Turhauttava piirre on se, kuinka usein hahmot toimivat vain kankaalla näkyvien asioiden julistajina.

Momoa tuntuu ymmärtävän hölmöjenkin hetkien arvon iskien niihin kipinää elokuvan ansaitsemalla energianpuuskalla.

Lopulta Wan on onnistunut luomaan jotakin, mikä ei juuri muistuta juuri mitään supersankarigenressä, mutta on selkeästi velkaa hyvin monille muille elokuville.

Ja tällä itseisarvolla Aquaman ei koskaan pysty velkojaan takaisin maksamaan, vaikka haluaakin viihdyttää — lähes väkipakolla.

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Aidosti kunnianhimoiset fantasiapuitteet. Jason Momoan karisma.

Huonoa: Kaikkien elementtien yhteen punominen ei aina onnistu.

Erityistä: DC Comics elokuvauniversumin, eli DCEU:n seuraavat varmistetut elokuvat ovat Shazam! (2019), Birds of Prey (and the Fantabulous Emancipation of one Harley Quinn) (2020) ja Wonder Woman 1984 (2020).

Graeme Hunter

Joan Castleman (Glenn Close) lähtee Tukholmaan aviomiehensä (Jonathan Pryce) kanssa noutamaan miehelle myönnettyä Nobelin kirjallisuuden palkintoa. Journalisti Bonen (Christian Slater) kysymykset nostavat esille perheen haudattuja jännitteitä. Alexander Stephen House, 91 Holmfauld Rd, Glasgow, G51 4RY Tel: 0141 428 3776 credit Graeme Hunter Pictures,

Liitto menestyksen alttarilla

The Wife (Iso-Britannia/Ruotsi/Yhdysvallat, 2017).

Ohjaus: Björn Runge. Käsikirjoitus: Jane Anderson.

Rooleissa: Glenn Close, Jonathan Pryce, Christian Slater, Max Irons.

Kesto: 101 min. K-12.

Kirjailijan vaimo Joan Castleman (Glenn Close) joutuu puntaroimaan menneisyyttään Tukholman-matkallaan. Kirjailijamies Joe Castelmanille (Jonathan Pryce) ollaan myöntämässä Nobelin kirjallisuuden palkintoa.

Aikuisen — myös kirjailijan urasta haaveilevan — pojan (Max Irons) ja syvätutkimuksen Castelmaneista tehneen toimittajan (Christian Slater) myötä Joan kohtaa uhrauksensa miehensä menestyksen alttarilla.

Elokuva huokuu vahvasti 1970—80-luvun draamojen ilmapiiriä. Elokuvia, joissa keskustelujen ja tilanteiden annettiin kehittyä maltillisesti hahmojen ehdoilla.

The Wife nojaa tähän menneen ajan eetteriin jopa ajankuvallaan. Se, että elokuva sijoittuu jonnekin 1990-luvun lopulle, tuodaan esille hienovaraisin tavoin. Puhelut hoidetaan lankapuhelimilla, ja Atlantti ylitetään Concordella. Muuten kaikki on hyvin porvarillisen ajatonta.

Draaman syvyys ja henkilöiden väliset dynamiikat tuodaan esille niin tahdikkaasti, että katsoja onnistuu yllättymään tarinan tuomista panoksista yhä uudelleen.

Pitkien keskustelujen myötä päästään tekemään läpileikkauksia historiaan. Ne antavat hahmoihin uusia ulottuvuuksia. Kirjallisuudesta puhuttaessa päästään myös kommentoimaan itse tarinan rakennetta.

Katsojaa ei kuitenkaan raahata läpi mitään yhä eskaloituvaa perheriitaa, vaan mukana on myös aitoja ilon ja rakkauden hetkiä. Keskusteludraama ei koskaan menetä otettaan.

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Hienoa tekstiä ja upeat roolisuoritukset.

Huonoa: Aidot panokset paljastetaan liian myöhään.

Erityistä: Glenn Close näyttelemän Joanin nuorempaa versiota näyttelee Closen oma tytär Annie Starke.

MRP Matila Röhr Productions

Luontodokumentti seuraa Ailo-vasan ensimmäistä reilua vuotta Lapin upeissa maisemissa.

Ailossa on klassikon ainekset

Ailo — Pienen poron suuri seikkailu (Ailo: Une odyssée en Laponie, Ranska, 2018).

Ohjaus ja käsikirjoitus: Guillaume Maidatchevsky.

Kesto: 85 min. K-7.

Ailo on valloittavaa katsottavaa.

Elokuva on syntynyt ranskalaisella rahalla ja luontoelokuvien pitkällä perinteellä sekä kotimaisen MRP Matila Röhr Production suomalaisen luontokuvauksen tietotaidolla.

Lapissa kuvattu luontoelokuva näkee tunturit eeppisenä ja eksoottisena. Veistokselliset, lumen peittämät puut ja tasaisesta aaltoileva maasto tuntuvat jatkuvan loputtomiin ilman merkkiäkään ihmisen kosketuksesta.

Keskelle tätä maagista maailmaa syntyy poron vasa — tarinan sankari. Yhteys emoon on suloista, ja maailma tuntuu tarjoavan jotakin uutta ja ihmeellistä joka välissä.

Dramatiikalta ei kuitenkaan vältytä.

Luonto on myös vaarallinen. Petoeläimien vaistot tekevät nuoresta porosta täydellisen kohteen. Söpön pikkuporon vaarassa näkeminen saa puristamaan käsinojia jännityksessä.

Kameran eteen päätyy lopulta hyvin monipuolinen lajitelma Lapin flooraa ja faunaa. Kaikki pettämättömällä ammattitaidolla tallennettuna.

Ailo tarjoaa koko perheelle sopivan tarinan, joka seuraa taianomaista poron kasvutarinaa häikäisevissä puitteissa.

Voisi usko, että elokuvasta muodostuu Suomessa ajan myötä pieni klassikko, jota voi katsoa koko perheen voimin tai miksei vaikka koulussakin.

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Taianomaista luontokuvausta. Dramatiikkaa ja söpöyttä riittää.

Huonoa:

Erityistä: Kuvattiin puolentoista vuoden ajan.

Barry Wetcher

Muun muassa Jennifer Lopez ja Vanessa Hudgens näyttelevät päärooleja kepeässä komediassa.

Pumpulista luokkaerohupsuttelua

Second Act (Yhdysvallat, 2018)-

Ohjaus: Peter Segal. Käsikirjoitus: Justin Zackham, Elaine Goldsmith-Thomas.

Rooleissa: Jennifer Lopez, Leah Remini, Vanessa Hudgens, Treat Williams, Milo Ventimiglia.

Kesto: 104 min. Sallittu.

Mike Nicholsin klassisesta työpaikkakomediasta Working Girlistä on jo 30 vuotta. Jos paljon edelliselle velkaa olevaa Second Act -elokuvaa on uskominen, niin vähän on muuttunut tällä välillä Manhattanin pilvenpiirtäjien bisnesmaailmassa.

Jos on heikosti koulutettu ja nainen, niin joutuu venymään erikoisiin haasteisiin edetäkseen hierarkian askelmilla.

Jennifer Lopezin näyttelemä Maya on osunut uransa kattoon 40 vuoden iässä työskennellen jättimarketissa. Epäpätevämmät mutta ylemmän asteen koulupaperit omaavat surkimukset nappaavat ylennykset Mayan silmien edestä.

Parhaan ystävänsä (Leah Remini) avustuksella — ja aika isolla huijauksella — Maya saa jalkansa oven väliin huippufirman johtopaikkaan. Hänen täytyy pystyä osoittamaan olevansa paikan arvoinen samalla pysytellen askeleen edellä omia valheitaan.

Second Act puhuttelee asetelmallaan alempaa keskiluokkaa. Kyseessä on fantasia siitä, että omasta luokastaan pystyisi kyvykkyydellä nousemaan pyramidin huipulle. Tarvitaan ensiksi vain vilpillisyyttä.

Kyseenalainen näkökulma.

Kaikki elokuvassa on höyhenen kevyttä, eivätkä panokset koskaan tunnu kovinkaan suurilta. Lopez käyttää romanttisen komedian maneereitaan siedettävästi.

Siinä missä Working Girl 30 vuotta aiemmin pystyi todella läpileikkaamaan aikakautensa ilmiöitä, tekee Second Act samaa mutta paljon varovaisemmin ja liian ilmiselvästi.

KAKSI TÄHTEÄ

Hyvää: Käsittelee oikeasti tärkeitä aiheita…

Huonoa: … mutta tekee sen turhan kevyellä otteella.

Erityistä: Ohjaaja Peter Segal aloitti uransa ohjaamalla hölmön hupaisia komedioita, kuten Mies ja alaston ase 33 1/3 sekä Tommy Boy.

Luetuimmat