Teatteriarvio: Kuusankosken teatteri teki Mika Waltarin höpönlötöstä tekstistä hauskan – Myöhästynyt hääyö oli nostalgista filmausta

Mika Waltari: Myöhästynyt hääyö. Ohjaus Kimmo Lavaste, puvustus Mervi Suvela, valosuunnittelu Jyrki Kleimola. Rooleissa Linda Miettinen, Teemu Virsu, Sari Rajulin, Matti Olenius. Kuusankosken teatterin ensi-ilta 16.10.

Heidi Koskinen-Järvisalo

Anoppi Siiri (Sari Rajulin) säilyttää tyylinsä miehenpyydystyksen vaateliaimmissakin vaiheissa. Eno (Matti Olenius) ei olekaan niin immuuni kypsän naisen lumovoimalle kuin antaa ymmärtää.
Anoppi Siiri (Sari Rajulin) säilyttää tyylinsä miehenpyydystyksen vaateliaimmissakin vaiheissa. Eno (Matti Olenius) ei olekaan niin immuuni kypsän naisen lumovoimalle kuin antaa ymmärtää.

Kirjailijajätti Mika Waltarin komedian Myöhästynyt hääyö teksti on suoraan sanottuna ihan höpönlöttöä. Insinöörimies (Teemu Virsu) pelkää jenkkienoansa (Matti Olenius), joka on naistenvihaaja. Eno tarttuu silti tahmaisilla tassuillaan veljenpojan nuorikkoon (Linda Miettinen). Lemmennälkäinen Siiri-anoppi (Sari Rajulin) iskee teräviksi hiotut punakyntensä kumpaankin kaksilahkeiseen.

Ja hääyötä malttamattomasti vartova morsio paitsi kiukuttelee myös yrittää selvittää sotkun. Pilkka osuu myös viinan kiroukseen, joka vie miehen tieltä ja rangaistukseksi lankeemuksesta avioliittoon eli ikuisiin kahleisiin.

Hoh hoijaa? No ei toki: Kuusankosken teatterin seinät olisivat joissakin kohtauksissa pullistuneet naurusta, jos katsomossa olisi istunut kourallisen verran enemmän yleisöä. Tekstissä on kömpelyyttä, mutta siitäkin huolimatta siitä heruu huumoria heti, kun päästään näyttämölle. Tosin uskon, että Waltarin pikkutuhmuuksien ja avioliiton syvintä olemusta arvottavan aineksen terä osuu nykyisin osittain eri paikkaan kuin sodanjälkeisellä ajalla (näytelmä on vuosimallia -48). Joka tapauksessa katsojaa naurattaa.

Dramaattisia eleitä ja kiherrystä

Waltari ei kirjoita luonteita, vaan tyyppejä. Ohjaaja Kimmo Lavaste on puhaltanut kaavamaisimpaankin rooliin hengen. Koko ryhmä tekee tyylillä suomifilmien mustavalkoisimpien klassikkofarssien hahmojen kopioita. On silmien pyörittelyä, dramaattisia elkeitä, kirkunaa ja kiherrystä, pateettisia rintaääniä ja tietysti konttaamista.

Tempo säilyy alusta loppuun, liike luistaa, repliikkeihin on vangittu ikuisia totuuksia – ja väliaikakin yllättää aivan liian pian.

Ajankuvaa markkeeraa putkiradio, bakeliittipuhelin ja kipsinen amor-kaksikko. Etenkin naisten leningit kukkeine tykötarpeineen ovat ihastuttavia, mutta herrojenkin kostyymeissä tuoksahtaa 40-luku.

Näyttelijät onnistuivat

Jos vastavihittyjä Kaijaa ja Ottoa saa pitää subrettiparina, Teemu Virsu ja Linda Miettinen onnistuvat oivallisesti.

Virsu on roolissa kiinni alusta asti, Miettinen kasvattaa äidin opeista ammentavaa Kaijaa illan edetessä. Vaikka Kaija lankeaakin naiselliseen tapaan säätämään säröisiä perhesuhteita, Kaijasta ja Otosta löytyy uutta avioliittonäkemystä enteilevää pyrkimystä vilpittömyyteen ja toinen toisensa tavoittamiseen.

Matti Olenius tuo kokonaisuuteen tarvittavaa särmää cowboy-rekvisiittaan sonnustautuneena self made -miehenä, josta iljettävyyskään ei ole kaukana. Illan tähtenä kimaltaa Sari Rajulin, kaikkien anoppien, miehenhotkijoiden ja ihmissuhdepelurien äiti. Jos Siiristä huokuvaa viisautta on uskominen, maailman ongelmat ovat alkaneet tasavertaisesta parisuhteesta. Sitä kautta kirkastuu näyttämöteoksen sanomakin.

Kyllä naisen täytyy taluttaa miestä kravatista! Jälkeenpäin jokainen voi pohdiskella, päteekö se yhä. Ja nauraa siinä sivussa omallekin parisuhteelleen.

Hyvää ja huonoa

+ Joko tämä jo nyt loppuu? -fiilis katsomossa.

– Ensi-illassa ensimmäisissä kohtauksissa joidenkin esiintyjien hengitys puutui ja replikointi takkusi.