Teatteriarvio: Kouvolan teatterin farssissa näyttelijät venyvät ylistyskuoroilakoinnista eläimelliseen kiihkoon – Tämä on ryöstö yhdistelee puujalkavitsejä ja akrobatiaa surutta toisiinsa

Henry Lewis-Jonathan Sayer-Henry Shields: Tämä on ryöstö! Ohjaus Mika Nuojua, lavastus ja pukusuunnittelu Jyrki Seppä, valosuunnittelu Antti Helineva, äänisuunnittelu Kari Mitikka. Rooleissa Sami Kosola, Markus Waara, Tiina Winter, Veli-Matti Karen, Annina Rubinstein, Nina Petelius-Lehto, Raimo Räty, Tommi Kekarainen, Satu Lemola. Kouvolan teatterin ensi-ilta 17.10.

TAVATON media

Kohta on kouvolalaiseen pankkiin säilötty timantti kadonnut! Epähuomiossa laittomille teille luiskahtanut mamman pikkutaskuvaras Sami (Markus Waara), hänen lemmittynsä, isän esimerkistä hyväksikäyttäjäksi hakeutunut Oikku (Tiina Winter) ja tosi kova vankilajätkä Kaitsu (Sami Kosola) paiskovat yhdessä töitä.
Kohta on kouvolalaiseen pankkiin säilötty timantti kadonnut! Epähuomiossa laittomille teille luiskahtanut mamman pikkutaskuvaras Sami (Markus Waara), hänen lemmittynsä, isän esimerkistä hyväksikäyttäjäksi hakeutunut Oikku (Tiina Winter) ja tosi kova vankilajätkä Kaitsu (Sami Kosola) paiskovat yhdessä töitä.

Alku ei todellakaan ole lupaava: väkeä lappaa näyttämölle tyhjästä, vailla ajatusta, ja aika tuhrautuu kielipeliin, josta ei edes saa selvää. Tässäkö pitää tuhrata koko ilta?

Sitten tekijöiden sisäinen shakespeare saa vallan. Teksti alkaa elää. Kohtausvyöry venyy ja paukkuu kansan syvien rivien tarpeita ja toiveita kuulostellen kuin Globessa ikään, kekseliäisyys ja valppaus äärimmilleen viritettyinä.

Alas lyödään se, mikä meitä jomottaa – pankkiherrat, verenimijät, työpaikkakiusaajat. Roskasakki saakoon huutia! Ja jos siinä epähuomiossa oikeudentaju vähän vinksahtaa ja sankariksi tulee nostettua väkivallankäyttäjä, niin menköön nyt, tämän kerran. Sattuuhan sitä.

Tulos riemastuttaa ennen väliaikaa

Public House -estetiikan ammattilaisten, kolmikon Lewis, Sayer & Shields kuolemattomaksi syntynyt farssi Tämä on ryöstö! on minulle ennestään tuiki tuntematon. Mutta veikkaanpa Mikko Koivusalon suomentaneen tekstin alkuperäisteoksen henkeä hönkiväksi.

Sen sanankäyttö on myrkkyä jokaiselle, joka näkee parodian, ironian ja/tai satiirin vakavasti otettavana uhkana taiteen ihmistä ylevöittävälle tehtävälle. Muissa se herättää hilpeyttä. Tosikot älkööt vaivautuko katsomoon kimmastumaan.

Ohjaaja Mika Nuojua näyttää liittyneen intoa uhkuen plagiaattorien marssiin ja hyödyntäneen sen johdosta omassa työssään ”leikkaa timantin metsästys filmistä A ja liimaa se kohtaukseen XX”-tekniikkaa. Tulos alkaa uhkaavasti riemastuttaa jo ennen väliaikaa.

Kohtausten summasta tulee miltei karnevalistinen, koska tyylien kirjo ryöpsähtelee runsaana. Tämä ei ole mikään komedia vaan idearyöstö! Kokonaisuus kasvaa omintakeiseksi, riehakkaaksi farssiksi, jossa puujalkavitsit ja akrobatia sulautuvat surutta toisiinsa ja näyttelijät saavat venyä ylistyskuoroilakoinnista eläimelliseen kiihkoon.

Puvustus on humoristista ja osoittelevaa

Eikä siinä kaikki. Antti Helinevan luoma valojen koreografia peittää ja paljastaa juuri sopivasti. Se toimii paitsi osana kokonaisuutta myös omana, tapahtumia vauhdittavana elementtinään. Jyrki Seppä rakentaa näyttämölle yhtäläisellä nokkeluudella niin vankilan, pankin kuin neidonkammion. Puvustus on osoittelevaa, humorististakin, sanalla sanottuna nasevaa.

Mielestäni farssi jos mikä vaatii saumatonta ensembletyötä, josta nyt saadaan nauttia. Koska etevä farssinäyttelijä ei ”näyttele” vaan heittäytyy rooliinsa tosissaan täysin, kokemus on valttia.

Tekniikka ja ilmaisu eivät petä, reagointi on selkäytimessä, ja näyttelijä voi mellastaa sydämensä kyllyydestä hulvattomuudesta toiseen. Sami Kosola ilmanvaihtokanavissa risteilevänä timantinmetsästäjä Kaitsu Runqvistina on kuin omissa nahoissaan. Veli-Matti Karénia björnwahlroosmaisena pankinjohtaja Putz.A. Kulmikkona ei myöskään voi näyttelemisestä syyttää. Entä onko Nina Petelius-Lehdon roolihahmo Raija Mononen hänen alter egonsa?

Illan huikeimmasta hetkestä saa kuitenkin kiittää Tommi Kekaraista. Sähäkkä yhden miehen ja kolmen hahmon taisto somasta Oikusta (Tiina Winter) ihastuttaa taidon, tekniikan ja tinkimättömän työn malliesimerkkinä.

Hyvää: Ohjauksessa yhdistyvät näkemyksellisyys ja kepeän leikkisä ote.

Huonoa: Puiseva, tahmeahko alku.

Erityistä: Akrobatiaa hyödyntävien kohtausten luonteva niveltyminen kokonaisuuteen.