Ensi-illoissa musiikkidraamaa, selviytymistarinoita ja Nosferatun juhlajulkaisu

Arvioissa Teen Spirit, Amundsen ja Nosferatun juhlajulkaisu.

Kerry Brown

Elle Fanning näyttelee laulukilpailuun näyttelevää teiniä hyvältä näyttävässä ja kuuloistavassa, mutta lopulta yllätyksettömässä pop-elokuvassa.

Idolsia ilman oikeaa draamaa

Teen Spirit (Iso-Britannia/Yhdysvallat, 2018)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Max Minghella.

Rooleissa: Elle Fanning, Rebecca Hall, Zlatko Buric, Agnieszka Grochowska, Clara Rugaard, Millie Brady, Olivia Gray, Ruairi O’Connor, Archie Madekwe, Jordan Stephens.

Kesto: 94 min. K-7.

Naispoptähtien tai naisrokkareiden käsittelystä elokuvakankaalla on tullut tänä vuonna puolivahingossa hyvin ajankohtaista. Tästä ei voi kuitenkaan syyttää A Star is Bornin suurmenestystä, joten yleisön ei pidä kyynistyä. Kaikki projektit ovat olleet samoihin aikoihin työn alla.

Saa nähdä onko Teen Spiritin jälkeen Suomen valkokankaille tilausta Natalie Portmanin tähdittämälle Vox Lux tai Elisabeth Mossin tähdittämälle Her Smell -elokuville?

Teen Spirit ei ole kuitenkaan ole elokuvavuotensa jakavien teosten kanssa musiikkibisnestä tai julkisuuden valtavaa vaikutusta läpileikkaava teos, joka yrittää samalla osoittaa peiliä itse kuluttajaan. Teen Spirit on hattaraisempi.

Välittömästi mieleen tulee Nicholas Winding Refnin (ei välttämättä ohjaajaan parhaimpiin kuuluva) The Neon Demon.

Ei ainoastaan sen vuoksi, että kummassakin eteerisen kaunis Elle Fanning näyttelee isoon maailmaan muuttavaa nuorta naista, joka haaveilee tähteydestä.

Myös muotikuvamainen lähestyminen kohteisiin, rouheat syntikkasoundit, neonvalot ja ihan tietyt kohtaukset vaikuttavat hyvin samanlaisilta.

Aivan kuin hyvin näyttelijänä uraa luoneen, arvostetun ohjaaja Anthony Minghellan pojan Max Minghellan suuri idea olisi ollut vain kyllästää jotain jo näkemäänsä rakastamallaan pop-musiikilla.

Maailmassa, jossa ihmiset innostuvat järjettömästi lahjakkuuskilpailuista ja haluavat seurata suosikkejaan, ei Minghella tunnu ymmärtävän miksi ihmiset niistä innostuvat.

Television raa’n viihteen ja aitojen ihmistarinoiden sijaan nyt tarjolla on keinotekoinen tarina kauniista tytöstä, joka on ilmiselvästi lahjakas. Ja tämä tottakai tulee menestymään.

Tarina seuraa Violettia (Fanning), nuorta puolalaistyttöä, joka on kasvanut Wightin saarella, ja rakastaa karaokea. Siellä Violet tapaa entisen oopperalaulaja Vladin (Zlatko Buric), josta tulee tytön mentori paljon Idols-kilpailua muistuttavassa televisioitavassa kilpailussa.

Mukana on ehkä ripaus alentuvaa ajatusmaailmaa siitä, että jos jokin on ”ankean eurooppalaista” se tekee siitä automaattisesti uskottavampaa.

Elokuva pelastaa itseään hävettävän paljon sillä, että sen musiikkivalinnat ja esitykset ovat niin nappisuorituksia.

Sen kihelmöivään kohokohtaan kuuluu Fanningin esittämä versio Robynin Dancing On My Own -hitistä.

***

Hyvää: Musiikkivalinnat. Kuvat.

Huonoa: Ei pääse poppimaailman kuvauksessa pintaa syvemmälle.

Erityistä: Käyttää myös esimerkiksi Katy Perryn musiikkia.

Motion Blur

”Eiköhän pojat lähetä takaisin kotiin?” Uusi henkilökuva kuvaa ansioituneen naparetkeilijä Roald Amundsenin elämää ja saavutuksia.

Norjalaisen suurmiehen matkat

Amundsen (Norja/Ruotsi/Tsekki, 2019)

Ohjaus: Espen Sandberg. Käsikirjoitus: Ravn Lanesskog.

Näyttelijät: Katherine Waterston, Pål Sverre Hagen, Mads Sjøgård Pettersen, Jonas Strand Gravli, Fridtjoy Såheim, Christian Rubeck

Viimeisin norjalainen suurelokuva on historiallinen henkilökuva Roald Amundsenista ja tämän napamatkoista. Suomessa voidaan hiljaa mutista miksei meillä koskaan tehdä suurelokuvia – ja jos tehdään niin se on sama kerran 30 vuoteen.

Amundsen yrittää parhaansa kertoakseen, että Roald oli lopulta mies, joka kärsi ihan tavallisista ongelmista ja virheistä, mutta siihen samaan heittää – kuin sivulauseena – jotakin, mikä tekee tästä kirjaimellisesti ainutlaatuisen.

Ohjaajana on Hollywoodista ”maitojunalla” palannut Espen Sandberg, joka ei mainion Kon-Tiki -elokuvansa jälkeen kummallisesti sopinutkaan viimeisimmän Pirates of the Carribean -elokuvan ruoriin.

Hollywoodista on kuitenkin selkeästi tarttunut mukaan uusia dramaattisia kikkoja, kuten jyrkkiä vastakkainasetteluja, dramaattisesti rajattuja kuvia, sekä juhlallisesti maalaileva musiikki.

Lopulta kyseessä on taas yksi tarina edesmenneestä suurmiehestä, jota kaikki ovat juhlineet, mutta joka lopulta asetti kaikki omien halujensa edelle. Kaikessa köhityttää länsimaisen kolonialismin pölyyntynyt ideologia.

Amundsenin tarinasta traagisen tekee se, että tämä itsekkin ehkä ymmärsi, että napajäätiköiden koluamista ajoi lopulta vain miljonäärimiesten hybris.

Pääosan Pål Sverre Hagen yrittää parhaansa tuoda ulottuvuuksia herrasmieslöytöretkeilijään.

***

Hyvää: Hyvin toteutettua historiallista seikkailua.

Huonoa: Tunkkaiset hahmot ja aihepiiri.

Erityistä: Sandbergin normaali ohjaajakumppani Joachim Rønning ei lähtenyt projektiin.

Klaus Kinski on verenimijä ja Isabella Adjani kaunis uhri Werner Herzogin kulttimainetta nauttivassa uusintaversiossa.

Hyvin saksalaista Draculaa

Nosferatu - yön valtias (Nosferatu: Phantom der Nacht, Länsi-Saksa/Ranska, 1979)

Ohjaus: Werner Herzog. Käsikirjoitus: Werner Herzog – Bram Stokerin romaanista.

Rooleissa: Klaus Kinski, Isabelle Adjani, Bruno Ganz, Roland Topor.

Kesto: 107 min. K-12.

Alkuperäinen, saksalaisen elokuvan mestariteos Nosferatu on yksi kauhuelokuva-lajityypin ensimmäisiä. Elokuvaa ympäröi ilmestyessään skandaali, koska sen tarina oli niin häikäilemättömästi varastettu Draculasta Bram Stokerin perikuntaa huomioimatta. Oikeustaistojen jälkeen filmikopioita tuhottiin kiihkeään tahtiin. Se vain lietsoi yleisön tunnetta, että kyseessä oli jotakin vaarallista.

Kokonainen kopio elokuvasta näki päivänvalonsa vasta kauan sen jälkeen, kun Werner Herzog oli oman uusintaversionsa tehnyt.

Herzog on sanonut joskus, että alkuperäinen on saksalaisen elokuvan parhaimmistoa. Tuntuu aina lähtökohtaisesti huonolta idealta, että kukaan lähtisi tekemään uusintaversiota omasta suosikistaan.

Nämä paineet, eivät ole paljoa Herzogia latistaneet.

Ohjaaja on luonut yhdessä vakionäyttelijänsä Klaus Kinskin kanssa omanlaisensa version. Merkittävin ero on siinä, että Herzog on ehkä elokuvantekijöistä ensimmäisenä korostanut vampyyrihahmon yksinäisyyttä. Ikuinen elämä yössä on luonut aavemaisen hahmon, joka voi vain haaveilla rakastavaisten jaetuista hetkistä, ja nauttia nuoresta, lihallisesta elämästä vain imemällä kaiken elinvoiman siitä.

Tarina on yhä paljolti Stokerin omaa. Wismarilaisen nuorenparin siippa Jonathan on niin innoissaan mahdollisissa kiinteistökaupoista, että matkustaa hulluja matkoja karmivaan linnaan, josta tätä ovat varoittaneet kaikki. Perillä isäntä ei ole kiinnostunut muusta, kuin Jonathanin morsiamen kuvasta, suorastaan kysellen kuuluuko nainen mahdolliseen talon hintaan.

Kinskin täydellisen nero hulluus puskee läpi, vaikka päällä on tuntikausien maski. Jo pelkästään Kinskin energia on elokuvalipun arvoinen. Jos se ei riitä, niin illalliskohtaus satoine rottineen ja krautrock-yhtye Popol Vuhin musiikkiraita jättävät erikoisen tunteen.

****

Hyvää: Kinski. Uudisti vampyyrikuvauksia, kunnioittamalla vanhoja taruja.

Huonoa: Jotkin kohtaukset tuntuvat liikaa ihailulta.

Erityistä: Nyt nähtävillä on digitaalisesti restauroitu 40-vuotiskopio suomenkielisillä teksteillä.

Luetuimmat