Myllykoskelaislähtöinen Leena-Kaisa Laakso teki kirjan vanhoista puutaloista — ”Asukkaat kokevat olevansa osa talon tarinaa eikä talon olevan osa heidän tarinaansa”

Laakson kirja vierailee 12 puutalossa eri puolilla Suomea. Mukana on taloja Haminasta, Imatralta ja Lappeenrannasta, mutta ei Kouvolasta.

Katja Juurikko

Leena-Kaisa Laakso etsi kirjaansa haastateltavat muun muassa tuttujen kautta ja sosiaalisesta mediasta.
Leena-Kaisa Laakso etsi kirjaansa haastateltavat muun muassa tuttujen kautta ja sosiaalisesta mediasta.

Leena-Kaisa Laakso oli noin kuusivuotias, kun hän innostui piirtämään talojen pohjapiirroksia.

— Tiesin, miten merkitään ovet, ikkunat ja kantavat seinät, Laakso kertoo.

Hän ryhtyi myös tilaamaan kotiin Myllykoskelle taloesitteitä ja lukemaan Makasiini- ja Avotakka-lehtiä.

Talomaku kävi selväksi jo varhain: puutalo sen olla pitää. Vanha puutalo, hän tarkentaa nyt aikuisena.

Lapsuudenkoti Myllykoskella oli ulkoa rapattu rintamamiestalo. Nykyinen koti Lohjalla on ”perusomakotitalo”.

— Tavallinen puuverhoiltu, eikä kauhean vanha. Vanha talo on yhä tavoitelistalla.

Eletty aika näkyy

Nyt puhutaan taloista siksi, että Laakso julkaisee torstaina kolmannen kirjansa. Puutalotarinoita (Avain) kertoo vanhoista puutaloista, niiden asukkaista ja heidän asumisfilosofioistaan.

Laakso on paitsi kirjailija myös vapaa toimittaja. Hän on tehnyt lehtiin muun muassa useita asumisaiheisia juttuja.

— Halusin kaivaa aihetta lisää ja kertoa syvempiä tarinoita.

Vanhat puutalot edustavat Laaksolle jotakin pysyvää tässä ajassa, jota leimaa kertakäyttöisyys. Hän pitää niiden turvapaikkamaisesta tunnelmasta, joka kutsuu hipsuttelemaan ympäriinsä villasukissa ja sytyttämään tulet takkaan.

Vanhoissa puutaloissa eletty aika usein näkyy. Lattioissa on painaumia. Kellareissa ja vinteillä on odottamattomia aarteita.

— Pidän siitä, että vanhat talot ovat aina keskeneräisiä, jatkuvia projekteja. Ne muistuttavat, että kaiken ei tarvitse olla korkeakiiltoista ja kallista.

Katja Juurikko

Leena-Kaisa Laakso harmittelee, että Kouvola on liian vähän tunnettu puutalokaupunkina, vaikka alueelta hienoja kokonaisuuksia löytyykin. Hän mainitsee yhtenä esimerkkinä Kuusankosken Kolarinmäen.
Leena-Kaisa Laakso harmittelee, että Kouvola on liian vähän tunnettu puutalokaupunkina, vaikka alueelta hienoja kokonaisuuksia löytyykin. Hän mainitsee yhtenä esimerkkinä Kuusankosken Kolarinmäen.

Kaunisnurmi ja Kolarinmäki ovat hienoja kokonaisuuksia

Laakson kirja vierailee 12 puutalossa, pienissä ja suurissa, eri puolilla Suomea. Kaakosta mukana ovat talot Haminasta, Imatralta ja Lappeenrannasta.

Kouvolan seutua ei kirjassa näy.

— No, suutarin lapsilla ei ole kenkiä, Laakso sanoo ja naurahtaa.

Hän harmittelee, että Kouvola on liian vähän tunnettu juuri puutalokaupunkina, vaikka alueelta hienoja kokonaisuuksia löytyykin, esimerkiksi Kaunisnurmelta ja Kolarinmäeltä.

— Tätä pitäisi tuoda esille enemmänkin.

Talo on jopa muuttanut elämän

Laakso etsi kirjaansa haastateltavat muun muassa tuttujen kautta ja sosiaalisesta mediasta. Facebookissa on useita ryhmiä, jotka fanittavat vanhoja taloja.

Haastateltavia yhdistää Laakson mukaan tietynlainen rohkeus.

Moni oli uskaltanut hankkia kovaa remontointia vaativan kohteen, jolla muut eivät siinä vaiheessa nähneet arvoa ollenkaan ja pitivät talokauppaa suurin piirtein hulluna.

— Tapaamani ihmiset puhuivat sellaisesta vahvasta tunteesta, että koti on kutsunut heitä. Joillakin talo on jopa muuttanut elämän — he ovat vaikka perustaneet yrityksen talon inspiroimana, Laakso kertoo.

Vanhat talot ovat aina keskeneräisiä, jatkuvia projekteja. — Leena-Kaisa Laakso

Sekin tulee esille, että asukkaat kokevat olevansa osa talon tarinaa eikä talon olevan osa heidän tarinaansa.

— On vastuu pitää taloa hyvin sinä aikana, kun siinä asuu, ja sitten luovuttaa se eteenpäin.

Hylättyjä taloja hölkkäreitin varrella

Kotikäynnit inspiroivat Laaksoa kirjoittamaan talokertomusten lomaan lyhytproosaa.

— Tällainen luova tietokirjoittaminen tuntui luontevalta. Halusin kokeilla, millaisia tarinoita aihe minussa intuitiivisesti synnyttää. Ne kertovat ihmisten suhteesta paikkoihin ja myös siitä, miten aika kohtelee paikkoja.

Laakso harrastaa talojen katselua. Hölkkäreittiensä varrella hän kohtaa hylättyjä taloja. Niiden kohdalla on pakko miettiä, kuka talossa on aikoinaan asunut ja kuka on katsonut ikkunasta ulos. Kuka on kerännyt pihasta omenat?

— Nekin talot ovat joskus olleet täynnä ääniä. Nyt ikkunat ovat rikki, ja omenat makaavat maassa. Se on surullista.

Laakso elää itse ”puolimaaseudulla” ja tietää, että hylättyjä taloja ei ole helppo herättää henkiin. Se vaatii suurta päättäväisyyttä — ja rohkeutta.

Hän toivoo, että puutalokirja kannustaa lukijoita ajattelemaan ennakkoluulottomasti ja näkemään erilaisten asuinympäristöjen arvon.

Asioita ei tarvitse esittää kuivasti

Laakso asuu perheineen Lohjalla, mutta hän käy Kouvolan seudulla joka viikko.

Hän luotsaa työparinsa Päivi Eskolan kanssa projektia, joka vie taide- ja tarinatyöpajoja palvelutaloihin ja hoitolaitoksiin. Asiakkaita ovat vanhukset, kehitysvammaiset ja kuntoutujat. Hanke jatkuu vuoden loppuun saakka.

Ensi keväänä Laakso vetää muiden töidensä ohessa luovan tietokirjoittamisen kurssia Turun yliopistossa.

— Se on siis juuri tätä, jota kirjani edustaa — tietoa fiktion keinoja hyväksi käyttäen. Asioita ei tarvitse esittää kuivasti vaan vaikka tarinoita hyödyntäen.

Leena-Kaisa Laakso

Syntynyt Sippolassa 12.10.1970.

Sosiologi, vapaa toimittaja, kirjoittaja ja kirjoittamiskouluttaja.

Valtiotieteen maisteri. Opiskellut Åbo Akademissa, Turun yliopistossa ja Manchesterin yliopistossa.

Asuu Lohjan Saukkolassa miehensä ja neljän lapsensa kanssa.

Julkaissut aiemmin Irlanti-aiheisen kirjan Tämän maailman reunalla (Reuna 2018) ja lastenkirjan Jambon ihmeellinen matkalaukku (omakustanne 2018).

Luetuimmat

Uusimmat uutiset