Arvio: "Huilun sointi kuulosti jopa shamanistiselta" – Ranskalainen magia jäi Kymi Sinfoniettan konsertissa haaleaksi, mutta Beethovenin sinfoniassa suitset pääsivät irti

Kimmo Seppälä

Sharon Bezaly tarjosi arvioija Päivi Stenvallin mielestä virkistävän kuulokuvan huilun soinnin laajuudesta.
Sharon Bezaly tarjosi arvioija Päivi Stenvallin mielestä virkistävän kuulokuvan huilun soinnin laajuudesta.

Kymi Sinfonietta

Beethoven – radikaali guru III

Kuusankoskitalossa 20.2.2020

Kymi Sinfoniettan konsertin avasi tällä kertaa 13 jousisoittajan tulkitsema Witold Lutoslawskin Preludeja.

Loogisella jännitteellä ja tasapainoisesti soinut kokonaisuus tarjosi antoisia mielikuvia, joista siirryttiin konsertin alkupuoliskon täyttäneisiin ranskalaisen musiikin akvarellisempiin sävyihin.

Nicolas Bacrin huilukonserton sävelkieli toi väistämättä mieleen tunnetumpien maanmiehiensä huiluteokset veikeine rytmiikoineen, vedensävyisine sointeineen ja virtuoosisine kulkuineen.

Solisti Sharon Bezaly oli kotonaan kaikkien edellä mainittujen elementtien kanssa. Huilukonsertto soi lämpimällä intensiteetillä, jossa solistin huikea hengitystekniikka ja notkeaakin notkeampi sointi tulivat upeasti esiin.

Äänen sävyttäminen oli poikkeuksellisen herkkää ja monipuolista. Bezalyn taide oli kautta linjan sisäistynyttä, mikä toi teokseen syvällisen ja levollisen ulottuvuuden. Tästä seurasi myös balanssiin pientä toivomisen varaa – ajoittain solistia olisi voinut kuulua enemmänkin.

Halvaantunut fauni oli akustinen ilmiö?

Koska on kuultu konserton solistia vielä sen lisäksi yksin soitettavassa sooloteoksessa ja osana orkesteria? Huilumusiikin ystäviä hemmoteltiin nyt täysillä.

Claude Debussyn Syrinx-kappaleen kuuluisa huilusoolo soi rytmisesti leikitellen ja hiljaisetkin sävyt kuuluivat Kuusaasalissa upeasti. Bezaly fraseerasi ilahduttavan paljon myös suurella ja ilmavalla äänellä, joka sai huilun soinnin kuulostamaan rajattomalta, ajoittain jopa shamanistiselta.

Kuten hänenlaiseltaan virtuoosilta voi odottaa, myös äänen keventäminen on vaivatonta. Mikäpä sopisi paremmin henkeviin ranskalaisiin teoksiin? Valitettavasti on todettava, että konserttisalissamme kuuluu kaikki muukin – käsiohjelmien rapinasta alkaen.

Solisti osana orkesteria oli myös mielenkiintoista kuultavaa. Faunin iltapäivän upeat sävyt soivat maailmantähden otteissa toki täysin suvereenisti, mutta kokonaisuutena teos ei temmannut mukaansa, eikä maagista lumoa päässyt syntymään.

Kenties halvaantunut fauni oli vain akustinen ilmiö. Kun raahasin istumalihakseni konsertin jälkipuoliskolla salin yläosiin takariveille, sointi oli täysin toinen. Orkesteri oli kuin syttynyt eloon ja soitinryhmät soivat keskenään hieman tasapainoisemmin.

Jarkko Hartikaisen mielenkiintoinen johdantoteos Beethovenin Eroica-sinfoniaan ei vielä täysin pitänyt otteessaan, mutta tarjosi oivallisen siirtymän.

Varsinaisessa sinfoniassa Olari Elts päästi suitset irti ja orkesteri karautti täydellä riemulla konserttiin komean finaalin. Siinä missä ranskalainen magia jäi orkesterin osalta haaleaksi, saksalaisessa juurevuudessa rapattiin ilolla menemään.

+ Erityistä arvioijan mielestä konsertissa oli loistava käyrätorvisektio.

– Käsiohjelmien rapistelu sooloteoksen aikana.