Hölmö nuori sydän tarjoaa kipeästi kaivattua nuorisodraamaa — Lue arviot Kouvolan perjantain ensi-iltaelokuvista

Uwa Iduozee

Rosa Honkonen ja Jere Ristseppä.
Rosa Honkonen ja Jere Ristseppä.

Hölmö nuori sydän (Suomi, 2018).

Ohjaus: Selma Vilhunen. Käsikirjoitus: Kirsikka Saari.

Rooleissa: Jere Ristseppä, Rosa Honkonen, Pihla Viitala, Katja Küttner, Ville Haapasalo, Abshir Sheikh Nur.

Kesto: 102 min. K12.

Oikeasti kunnollisia ja kohdeyleisönsä vakavasti ottavia kotimaisia nuorten elokuvia nähdään harmillisen harvoin. Joka vuosikymmenelle tuntuu löytyvän oma ikimuistoinen teoksensa, mutta edellisestä aidoista klassikosta kuten Täältä tullaan, elämä! (1980) ja Sairaan kaunis maailma (1999) on vierähtänyt turhan kauan.

Siksi Hölmö nuori sydän tulee kipeään tarpeeseen. Se voi kärjistää ja ylidramatisoida tehdäkseen asiat selväksi, mutta se on myös aidosti nuorten tasolla ilman alentumista. Vaikka tapahtumapaikkana on Itä-Helsinki, ei elokuva yritä ponnistaa intensiiviseksi ghettodraamaksi. Katu-uskottavuuden ei tarvitse tarkoittaa vain rikollisuutta ja paheita. Se voi olla myös ymmärtävän linssin kipukohtiin tarkentamista.

Lennin (Jere Ristseppä) elämä kääntyy päälaelleen, kun hän saa kuulla tyttöystävä Kiiralta (Rosa Honkonen) tämän olevan raskaana. Viisitoistavuotiaat ovat kaikkien silmissä yhä lapsia, mutta he päättävät yrittää perheen perustamista. Lenni on kasvanut ilman isää, joten hänen on saatava miehen oppinsa jostain muualta. Kiira huomaa, ettei lapsen hankkiminen onnistu ilman suuria muutoksia.

Oscar-ehdokkuuden Pitääkö mun kaikki hoitaa -lyhytelokuvallaan ansainneet ohjaaja Selma Vilhunen ja käsikirjoittaja Kirsikka Saari osaavat hyvin vangita humaaneja pikkuhetkiä.

Draaman syventämisessä tekijät nojautuvat hieman kuluneisiin keinoihin, mutta eivät koskaan vaarantamatta realismia. Sitä tukevat loistavasti myös Ristseppä ja Honkonen vaativissa rooleissaan, jotka he hoitavat vaikuttavalla luonnollisuudella.

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Luonnollinen.

Huonoa: Arkirealismi ajoittain turhankin kolkkoa.

Erityistä: Vilhusen ja Saaren oman tuotantoyhtiön valmistama elokuva.

Taakse jäävän maailman paino

Daniel C. McFadden

Ryan Gosling näyttelee astronautti Neil Armstrongia ensimmäisestä kuulennosta kertovassa elokuvassa.

Ensimmäisenä kuussa (First Man, Yhdysvallat, 2018).

Ohjaus: Damien Chazelle. Käsikirjoitus: Josh Singer.

Rooleissa: Ryan Gosling, Claire Foy, Jason Clarke, Kyle Chandler, Corey Stoll, Ciaran Hinds, Christopher Abbott, Patrick Fugit, Lukas Haas.

Kesto: 141 min. K12.

La La Landin ohjaaja Damien Chazelle ja sen tähti Ryan Gosling ovat yhdistäneet voimansa uudelleen.

Nyt luvassa ei ole musikaalia, vaan tositapahtumiin perustuva kertomus ihmisen ensimmäisestä matkasta kuuhumme. Tarkemmin sanottuna kuvaus Apollo 11 -lennon komentajan, astronautti Neil Armstrongin (Gosling) perspektiivistä. Näemme, kuinka valmistautuminen rajoja rikkovaan matkaan vaikuttaa NASA:n henkilökuntaan ja Armstrongin perheeseen.

Matka on historiallinen ja eeppinen, mutta näkökulma pysyy fiksusti lähinnä ensimmäisessä persoonassa. Näin kaikki hurjat tekniset rajapyykkien rikkomiset ovat samaistuttavissa ravistelevalla tavalla.

Kiihkeän teknisen jargonin, politiikan ja rakettiseikkailun vastapainona on kuvaus Armstrongin kotielämästä. Lähinnä suhteesta vaimo Janetiin (Claire Foy). Nämä kohtaukset ovat usein turhankin kuivia. Toisinaan suorastaan melankolisia.

Gosling on tunnettu pidättyväisen näyttelemisen mestarina. Hän välittää minimalistisesti suuria tunteita toisinaan antaen kaiken purkautua silloin, kun katsoja on ehtinyt jo laskea suojansa.

Astronautti Amstrongin kuvauksessa Gosling esittää teknisen miehen, joka on myös romantikko. Armstrong tuntee selkeästi vetoa suurta seikkailua kohtaan ja on valmis uhraamaan paljon ymmärtäessään, kuinka tärkeä askel kuumatka on koko ihmiskunnalle.

Chazelle pystyy yhdistelemään arkirealistista draamaa ja kihelmöivää seikkailun tuntua rikkomatta kokonaisuutta. Elokuvaa katsoessa unohtaa usein, ettei loppuratkaisu voi mitenkään yllättää.

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Intensiiviset toimintakohtaukset. Samaistuttava lähestymistapa.

Huonoa: Jotkin henkilöistä kuvataan melko kuivasti.

Erityistä: Justin Hurwitzin musiikki käyttää hyväkseen paljon thereminiä, elektronista instrumenttia, jota itse Armstrong kovasti ihaili.

Lumimies kulttuurimuurin kaatajana

Courtesy of Warner Bros. Pictures

Lumimies Migo ja Percy ystävystyvät eroistaan huolimatta.

Pikkujalka (Smallfoot, Yhdysvallat, 2018).

Ohjaus: Karey Kirkpatrick. Käsikirjoitus: Glenn Ficarra, Karey Kirkpatrick, Sergio Pablos, John Requa.

Suomenkielisissä äänirooleissa Elias Kaskinen, Thomas Kirjonen, Nelli Matula, Iso H, Joonas Saartamo, Heljä Heikkinen.

Kesto: 97 min. K7.

Ei tarvinnut odotella kovin monta viikkoa, kun elokuvateattereihin saatiin taas tietokoneanimaatio, jossa seikkailevat hirviöt. Tällä kertaa kohteena on hirmuinen lumimies eli jeti.

Lähestymistapa on käännetty päälaelleen: Elokuva seuraa lumimiesten yhteiskuntaa korkealla vuoriston suojassa. He eivät usko ihmisten olemassaoloon. Lumimies nimeltään Migo on kuitenkin kokenut kolmannen asteen yhteyden pienijalkaisen ihmisolennon kanssa ja joutuu siksi epäuskoisen kylänsä hyljeksimäksi.

Migo päättää todistaa ihmisten olemassaolon todeksi ja lähtee seikkailulle alas tuntemattoman pilviverhon alapuolelle.

Pikkujalka repii loistavaa huumoria siitä, kuinka eri tavoin lumimies ja ihminen näkevät ja kuulevat toisensa. Lempeä Migo vaikuttaa Percy-ihmisen silmissä karjuvalta hirviöltä. Ainakin aluksi.

Elokuva sisältää kauniin sanoman siitä, miten erilaisuutta ei pitäisi pelätä, ja jos antaa ystävyydelle mahdollisuuden, se useimmiten maksaa itsensä takaisin.

Suurin osa elokuvan huumorista on animaatiotyylille ominaisesti laveaa ja vilkasta. Parhaimmat vitsit syntyvät ihmisten ja lumimiesten kulttuurieroista.

Hyvin toteutetun animaation taustalla on yllättävän ajankohtainen sanoma.

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Komediaan kätketty hyvä aihepiiri.

Huonoa: Ylivilkas ja vähävivahteinen toiminta.

Erityistä: Alkuperäisissä äänirooleissa ovat muun muassa Channing Tatum, James Corden, Zendaya ja koripalloilija LeBron James.

Varsinaisia hahmoja mysteerimotellissa

Kimberley French

Muun muassa Jon Hamm, Jeff Bridges ja Cynthia Erivo näyttelevät kummallisen El Royale -motellin asiakkaita.

Bad Times at the El Royale (Yhdysvallat, 2018).

Ohjaus ja käsikirjoitus: Drew Goddard.

Rooleissa: Jeff Bridges, Cynthia Erivo, Jon Hamm, Dakota Johnson, Lewis Pullman, Cailee Spaeny, Chris Hemsworth.

Kesto: 142 min. K16.

Uransa Josh Whedonin ja J.J. Abramsin tasoisten tuottajien tallissa aloittanut käsikirjoittaja Drew Goddard tuntee varmasti jokaisen tarinavälineen, kliseen ja kikan, mitä kirjoittajan työkalupakista voi löytyä.

Hänen esikoisohjauksensa oli itseriittoinen kauhuelokuvaviittauksien aarrearkku The Cabin in the Woods, joka huijasi katsojaa tämän omia odotuksia vastaan.

Toinen kokopitkä viestii itsevarmuudesta, jossa katsojia ei tarvitse enää koukuttaa ja jallittaa joka käänteessä. Vain hyvin punottu mysteeri ja taitavasti rakennetut henkilöt riittäisivät hyvään elokuvaan.

Silti Goddard on yhä taipuvainen runsaaseen tyylittelyyn. Aivan kuin vain osoittaakseen, kuinka hän taitaa genren kuin genren.

Tarina sijoittuu rähjäiseen motelliin, joka sijaitsee keskellä Kalifornian ja Nevadan rajaa. Sekalainen joukko kohtaa paikassa, jonne saapuu vain ihmisiä, joilla on jotakin salattavaa tai paettavaa.

Mainiot näyttelijäsuoritukset saavat kiinnostumaan. Tähtinimet ja tuoreet naamat pelaavat dynaamisesti yhteen. Kukaan hahmoista ei jää nurkkaan.

Mustaa komediaa, pulp-rikostarinaa ja 1960-luvun vainoharhaisuutta yhdistelevä tarina olisi kaivannut tiivistämistä. Juonen avautuessa sitä alleviivataan liikaa, paljolti Chris Hemsworthin näyttelemän karismaattisen sekopään muodossa.

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Näyttelijät. Naseva dialogi.

Huonoa: Lähtee hitaasti käyntiin. Pientä kikkailun makua.

Erityistä: Chris Hemsworth esiintyi myös Goddardin ensimmäisessä elokuvassa The Cabin in the Woods.

Disneyn omistama lapsuuskokemus

Laurie Sparham

Aikuiseksi kasvaneella Ristolla (Ewan McGregor) on jälleennäkeminen lapsuutensa ystävien kanssa Puolen hehtaarin metsästä.

Risto Reipas ja Nalle Puh (Christopher Robin, Yhdysvallat, 2018).

Ohjaus: Marc Forster. Käsikirjoitus: Alex Ross Perry, Allison Schroeder.

Rooleissa: Ewan McGregor, Hayley Atwell, Bronte Carmichael ja Mark Gatiss.

Kesto: 104 min. K7.

Disney jatkaa nerokasta bisnesideaa muuttaa kaikki omistamansa immateriaalioikeudet näytelmäelokuviksi. Nyt vuorossa ovat Puolen hehtaarin metsän asukit.

Kerronnassa on onneksi uusi näkökulma, jolloin elokuva ei tunnu vain samojen juttujen kierrätykseltä. Tiedottaja voi hyvin mielin kutsua elokuvaa ”kunnianosoitukseksi” tai ”rakkauskirjeeksi” rakastetuille Disney-hahmoille.

Christopher Robin/Risto Reipas (Ewan McGregor) on kasvanut aikuiseksi ja unohtanut vanhat ystävänsä. Takana ovat isän kuolema, ensimmäinen maailmansota ja perheen perustaminen. Edessä ovat vaikeat päätökset työpaikalla. Arjen paineet aiheuttavat hallaa myös Riston perheelle.

Hädän hetkellä Puh ilmestyy takaisin Riston elämään ja aiheuttaa heti kommelluksia mutta myös yhdistää tämän takaisin menneisyyteensä ja asioihin, jotka oikeasti ovat tärkeimpiä.

Luvassa on paljon metkoja hetkiä, varsinkin kun koko Puolen hehtaarin metsän joukko lähtee matkalle kohti Lontoota.

Koko perheen elokuva huokuu lämpöä ja vanhanaikaista charmia. Ei olisi ihme, jos menestyneitä ja rakastettuja Paddington-elokuvia olisi käytetty referenssinä elokuvan suunnitteluvaiheessa.

On vaikea olla liikuttumatta, kun aikuinen mies ja hänen lapsuudenystävänsä kohtaavat taas. Tässä on Disneyn haastamaton voimavara: heillä on lähes monopoli monien lapsuuteen, ja he tietävät, miten sitä käytetään hyväksi.

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Vanhanaikainen tunnelma. Herttaiset hahmot.

Huonoa: Turhan melankolinen alku lapsiyleisöä ajatellen.

Erityistä: Yhdistelee elementtejä Disneyn Nalle Puh -animaatioista ja A.A. Milnen kirjoista.

Nallekarhujen remasterointi

Lumifilm Oy

Turpo on nallekarhu, joka viettää aikaansa kirjahyllyssä ja seikkailuissa.

Urpo ja Turpo johtolangan jäljillä (Suomi/Viro/Ruotsi, 1997/2018).

Ohjaus: Liisa Helminen. Käsikirjoitus: Liisa Helminen, Hannele Huovi, Leslie Stewart, Riho Unt.

Äänirooleissa: Antti Pääkkönen, Seppo Pääkkönen, Katariina Lohiniva.

Rooleissa: Liina Tennosaar, Reio Kessel, Greete Tennosaar.

Kesto: 60 min. Sallittu.

Televisiosta ja tallenteilta tutut Urpo ja Turpo -hahmojen toinen oma elokuva on saanut digitaalisen remasteroinnin. Alkuperäisenä ilmestymisvuonnaan 1997 elettiin aivan toisenlaista aikaa: kotimaisia lastenelokuvia ei juuri tehty, eikä yleisö niistä kiinnostunut.

Nyt Urpo ja Turpo ilmeisesti yritetään esitellä uudelle sukupolvelle. Jotkut vanhemmista varmaan jopa muistavat hahmot omasta lapsuudestaan.

Hannele Huovin lastenkirjojen sivuilta loikkaavat Urpo ja Turpo ovat pehmoleluja, jotka nauttivat omista leikeistään silloin, kun ihmiset eivät ole näkemässä. Luetuista kirjoista saadaan ideoita fantasiaseikkailuihin.

Lähinnä virolaisena käsityönä toteutettu animaatio on herttaista mutta tekee vaikutuksen lähinnä muutamalla kekseliäällä ideallaan. Itse nallekarhut ovat melko ilmeettömiä mutta vastustamattoman symppiksiä.

Elokuva toimii mainiosti modernien, hyper-viritettyjen animaatioelokuvien vastapainona — varsinkin pienimmille katsojille.

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Mielikuvitukselliset animaatioratkaisut.

Huonoa: Hajanainen kokonaisuus.

Erityistä: Digitointi sai Suomen Elokuvasäätiön tukea.

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet