Teatteriarvio: Ihan kivaa Juurihoitoa Anjalankosken teatterissa

Dramaattista jännitettä ei synny, kriitikko sanoo.

Heidi Koskinen-Järvisalo

Sisarukset, ruotsalaista maahanmuuttovastaista äärioikeistoa valtuustossa edustava sosiaalietuisuuksien suurkuluttaja Sari Bakircioglu (Elli Harju), Kallion punavihreässä kuplassa kelluva mainosässä Pekka Kirnuvaara (Jarmo Pilli) ja tunnollinen, työkeskeisyyden tärvelemä velipuolensa Esko (Timo Hopponen) löytävät yhdessä jotakin, mistä pitää kiinni.
Sisarukset, ruotsalaista maahanmuuttovastaista äärioikeistoa valtuustossa edustava sosiaalietuisuuksien suurkuluttaja Sari Bakircioglu (Elli Harju), Kallion punavihreässä kuplassa kelluva mainosässä Pekka Kirnuvaara (Jarmo Pilli) ja tunnollinen, työkeskeisyyden tärvelemä velipuolensa Esko (Timo Hopponen) löytävät yhdessä jotakin, mistä pitää kiinni.

Olipa kerran mies, jota jäyti hylätyksi joutumisen trauma.

Mies löysi veljensä, jolla oli sama trauma. He löysivät sisaren, joka kärsi yhteisestä traumasta. He lähtivät yhdessä jäljittämään sisarpuoltaan toiselle puolelle maailmaa, jotta pääsisivät trauman käsittelyssä eteenpäin, ja sitten…

Ette ikinä arvaa, että vielä löytyi yksi sisar toiselta mantereelta, ja trauma, ja sitten sinnikkyys palkittiin ja trauma päästiin ruotimaan ja kaikki vapautuivat siitä.

Matkan varrella sisarussarja ehtii nostaa esiin kaikki maailmaa pysyvästi röykyttävät epäkohdat suvaitsemattomuudesta ja väkivallan uhriksi tai kiusatuksi joutumisesta alkaen.

Sitä vastaan minulla ei ole mitään, päinvastoin: arvostan Miika Nousiaisen terävää huumoria. Ei ole parempaa asetta koko ihmiskunnan onnellisuutta turmelevien asennevääristymisen käsittelyyn kuin huumori. Kunhan se kiskaisee mukaansa niin, että yhtäkkiä vain huomaa tyrskivänsä.

Juurihoidossa huumori on vähän kuivaa. Itse asiassa koko esitys on aika kuivakka. Jopa kuuluisat, kaapeista vyöryvät luurangot ratisevat, eivät kolise.

Olisi helppoa siirtää syyttävä sormi sojottamaan ohjaajaa kohti. Mutta se ei onnistu, esitys kun on kaikin puolin sujuva muodoltaan, mitä nyt alkupuolella on pientä käynnistysvaikeutta ennen kuin rytmi löytyy.

Olisiko Nousiaisen sanottava sittenkin paremmin kotonaan kirjan kansien välissä kuin sarjakuvamaisesti etenevässä näyttämötoteutuksessa?

Nokkelasti Pohjois-Karjalasta Australiaan siirtyvää, hammaslääkärin vastaanotosta lentokoneen matkustamoksi muuntautuva lavastustakaan ei voi väittää syntipukiksi yhtään mihinkään.

Olisiko Nousiaisen sanottava sittenkin paremmin kotonaan kirjan kansien välissä kuin sarjakuvamaisesti etenevässä näyttämötoteutuksessa? Pitäisikö dramaturgia teilata?

Samat ainekset toistuvat repliikeissä, aiheissa, tematiikassa. Ei siinä mitään, merkittäviä ne ovat, mutta vastavoima puuttuu. Kohtaukset toistavat samaa kaavaa, mikä sinänsä ei ole paha asia paitsi silloin, kun se alkaa puuduttaa.

Dramaattista jännitettä ei synny, ei, vaikka kaikki hupituotteen tekemisen keinot liioittelusta parodiointiin, tilannekomiikkaan, paljaaseen pintaan ja kirosanojen viljelyyn ovat käytössä sekä kirjailijalla että ohjaajalla.

Kirnuvaaran aikuisikään ehtinyt lapsikatras tarpoo paikallaan, vaikka maisemat muuttuvat ja pesue lisääntyy. Yksikään roolihahmo ei onnistu repimään katsojaa mukaansa, unohtamaan itseään, kuohahtamaan oikeutetusta suuttumuksesta, kun monologi käsittelee sitä lähimmäisten törkeyttä ja väärämielisyyttä, minkä uhriksi ihminen on elämässään joutunut.

Kirjailija toteaa yhtä sun toista sekä selkokielisesti että rivien välejä hyödyntäen, mutta toteamukset eivät ole draamaa, vielä vähemmän komediaa. Sanoma ei lävistä katsojan sielua.

Vai olisiko niin, että Juurihoidon roolit olisivat liian vaativia taitavillekin harrrastajanäyttelijöille? Että teksti onnistuakseen koskettamaan vaatisi niin vahvaa tekniikkaa, syvällistä analyysia, hienoviritteistä tulkintaa, että siihen ei harrastaja totisestakaan ponnistelusta huolimatta yllä?

Joku voi olla sitä mieltä, että mitä sitä sisällöstä murmuttamaan, komedian kuuluu naurattaa. Niin kuuluukin! Hymähdykset eivät riitä.

Juurihoito

Dramatisointi Aleksis Meaney.

Ohjaus Kimmo Lavaste.

Lavastus ja puvustus Seija Kiuru-Lavaste.

Äänisuunnittelu Kimmo Lavaste.

Valosuunnittelu Jyrki Kleimola.

Rooleissa Jarmo Pilli, Timo Hopponen, Elli Harju, Ninni Partanen, Minna Sipinen, Mirva Luoma, Jaana Kurittu, Jorma Liukkonen, Timo Kurittu.

Ensi-ilta Anjalankosken teatterissa 25.9. Arvio esityksestä 30.9.

Hyvää: Huolellinen ohjaus ja paneutuvat roolityöt.

Huonoa: Edellä mainitusta huolimatta mikään ei vedä mukaansa.