Teatteriarvio: Suurten tunteiden leikkiä

Maria Jotuni: Miehen kylkiluu. Ohjaus, sovitus ja lavastus Mikko Roiha. Rooleissa Paavo Honkimäki, Hannele Laaksonen, Anne Niilola, Ulla Reinikainen ja Maija Siljander. Kahdeksan teatterin yhteistuotannon Suomen ensi-ilta Kouvolan teatterissa 14.9.

Moe Mustafa

Avioliittoon on päästävä vaikka väkisin. Kuvassa Lukasson (Hannele Laaksonen) ja Amalia Oljander (Anne Niilola).
Avioliittoon on päästävä vaikka väkisin. Kuvassa Lukasson (Hannele Laaksonen) ja Amalia Oljander (Anne Niilola).

Mikko Roihan ohjaama klassikkokomedia on osa kahdeksan teatterin yhteistyöhanketta. Kouvolan teatterista mukana on näytelmän keskushenkilöä Lukassonia näyttelevä Hannele Laaksonen.

Lukasson esitetään lempeänä hölmönä, joka Jotunin tekstin mukaisesti lentelee kukasta kukkaan. Vastakaikua tarjoilee Amalia Oljanderia näyttelevä Anne Niilola, jolla on myös pieni rooli apteekkioppilas Ainana. Nuorekkaalla keveydellä pääsee leikittelemään Ulla Reinikainen tohtorin emännöitsijänä Miinana.

Näyttelijöiden heittäytyminen on kaiken kaikkiaan ilahduttavaa.

Apteekkarin rouvaa Elliä näyttelevän Maija Siljanderin komiikka on vuoroin hienovireistä ja hersyvää, ja yhteiskohtaukset Paavo Honkimäen apteekkarihahmon kanssa ovat nautittavaa työtä molemmilta. Elli soittaa tässä esityksessä syntetisaattoria, jonka tuoma huumoriarvo on katsojareaktioistakin päätellen ilmeinen.

Bob Fosse -liikehdinnällä herkutellaan läpi teoksen. Näyttelijöiden heittäytyminen on kaiken kaikkiaan ilahduttavaa. Suuret tunteet ja toisaalta rivien välissä olevat piilomerkitykset tuodaan esille näyttävästi, ja ovista ravaaminen saa aikaan ehtaa farssikomediaa.

Näyttämökuva on riisuttu ja viitteellisen kuusikymmenlukulainen. Valot tukevat ja paikoin myös kuljettavat esityksen dramaturgiaa. Hempeä lemmen huuma tuodaan toistuvasti esiin vaaleanpunertavana, kun taas Lukassonin epävarmuus päätöksenteon hetkinä saa valonkin väreilemään. Pastellisten ja väkevämpien sävyjen vuorottelu puvuissa tekee näyttämökuvasta eheän ja kiinnostavan.

Näytelmän hahmojen pidäkkeettömyys korostuu karikatyyrisella ilmaisulla. Samanaikaisesti tarkka ja holtiton näyttelijäntyö tukee ryöpsähtelevän rakkauden tematiikkaa.

Kahvikupeista kumotaan kirkasta siihen malliin, että tulee mieleen, onko keskinäinen välittäminen sittenkin pelkkää humalaista hurmosta. Toisaalta yksi esityksen herkimmistä hetkistä on Lukassonin ja Amalian viipyilevä viinakippistely ikkunalaudalla. Joskus pelkkä lempeä katse riittää kertomaan kaiken olennaisen.

Jotunin tekstissä vallitsee voimakas naiset-miehet-vastakkainasettelu, eikä ohjaaja ota siihen suoraan kantaa. Teoksen roolitus on kyllä ajanmukainen; taitava näyttelijä saa esittää minkä ikäistä hahmoa vain, eikä esitettävän henkilön sukupuoli-identiteettiä tarvitse alleviivata.

Jäin kuitenkin pohtimaan alkuperäisteokseenkin kirjoitettua hyökkäävää kosiskelukäyttäytymistä. Tarvitseeko enää nykyään, #metoo-aikakautena, tuoda näyttämölle minkään sukupuolen tai sukupuolettomuuden edustajia kourimaan toisia?

Kokonaisuus on eheä. Lempeä ydin tuntuu olevan ihmisyyttä sukupuolesta riippumatta määrittävä epätäydellisyys sekä universaali halu pyrkiä kohti toisen lämpöä.

Hyvää: Näyttelijäntyön leikkisyys tuntuu raikkaalta näinkin perinteiseen näytelmätekstiin yhdistettynä.

Huonoa: Satavuotias teksti kaipaisi kenties jo päivittämistä.

Erityistä: Visuaalinen ilme pukuineen ja valoineen on eheä, ja tukee esityksen dramaturgiaa kiitettävästi.