Lue tästä arviot kaikista kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista — Finlandia-palkinnot ratkeavat keskiviikkona

Kuusi romaania on ehdolla saamaan kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Se jaetaan keskiviikkona 27. marraskuuta samassa tilaisuudessa tietokirjallisuuden sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden tunnustusten kanssa.

Lue tästä arviot kaikista kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista — Finlandia-palkinnot ratkeavat keskiviikkona

Otava

25198396.jpg

Tarina ihmisistä ja myyteistä

Pajtim Statovci: Bolla.

Otava 2019, 237 sivua.

KIRJALLISUUTEMME siirtyi, jos satuitte huomaamaan, tänä syksynä Sofi Oksasen ajasta Pajtim Statovcin aikaan.

Statovcin uusin teos Bolla on nimittäin täysin ansainnut saamansa ylistyksen, kritiikin ja muiden kirjailijoiden kateuden sellaisista lauseista kuten "miten paljon tavaraa jää kun elämä piestään sen ympäriltä, esineetkin kuolevat silloin kun niiltä riistetään omistaja."

Yhtä romaanille ei silti suoda: kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoa.

Kerron kohta miksi.

ERI AIKATASOISSA liikkuva Bolla käsittelee albaanialaisen Arsimin ja serbialaisen Milošin kahden miehen rakkautta, jonka Jugoslavian hajoamissodat repivät rikki.

Sisäkertomuksessa jumala lupaa lapsen paholaiselle, jos tämä hakee käärmeensä pois paratiisista. Sopimuksen seurauksena syntyy bolla, albanialaisen kansanuskon käärmeenkaltainen hirviö. Itse tarinassa olento pysyy taustalla ja avoinna erilaisille tulkinnoille.

Pääasiallisena kertojana toimii Bollan pauloihin joutunut Arsim. "Ajattelette varmaan, että olen paha mies. Ehkä olenkin," hän tunnustaa petetylle ex-vaimolleen. Teos päättyy Milošin visioon kahleista vapaasta bollasta.

MUTTA mitä Filandiaan tulee, vuonna 2019 sen saa naiskirjailija. Kolmella edellisellä kerralla palkinto on mennyt miehelle, Olli Jaloselle, Juha Hurmeelle ja Jukka Viikilälle. Sisäinen ääneni sanoo, ettei putki voi enää jatkua.

Joten veikkaan Merja Ylä-Anttilan valitsevan voittajaksi Johanna Venhon Ensimmäisen naisen.

Samalla tosin mietin, kannattaako luottaa ääneen, joka tähän asti on kuiskaillut minulle vain vääriä lottonumeroita?

PETRI LIUKKONEN

Teos

25198400.jpg

Miten mustasta tulee valkeaa?

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Suomentanut Laura Jänisniemi.

Teos 2019. 222 s.

Monika Fagerholmin uutuusromaani yllättää lyhyydellään. ”Vain” 222 sivua kirjailijalta, jonka viime vuosien romaanit ovat olleet monisatasivuisia tiiliskiviä.

Syyllisyyden, vaikenemisen ja vallankäytön teemoja tunnusteleva tarina on kuitenkin niin tiivis, että pituus tuntuu täsmälleen oikealta.

Alusta saakka on selvää, mitä on tapahtunut. Huvilakaupungin hyväosaiset lukiolaispojat raiskaavat kotibileissä koulukaverinsa.

Mediakonsulttien, rahan ja taitavan sanankäytön avulla tapahtunut pestään puhtaaksi, ja syyllisyys liukenee olemattomiin. Yhteisö tukee veljiään, mutta ulkokehälle ajautuneet saavat pärjätä omillaan.

Yksi raiskaajista, Gusten, ei kuitenkaan yrityksestään huolimatta pysty siirtymään ”varjosta aurinkoon”. Syyllisyys kalvaa ja mennyt on läsnä, vaikka siitä ei kertoisi kenellekään, edes rakastetulle.

Fagerholm kuvaa upeasti totuuden sivuuttamisen mekanismeja. Raaka seksuaalinen väkivalta muuttuu nuorten väliseksi kisailuksi, kun riittävästi toistellaan uhrin, nuorisokodissa asuvan Saschan, levottomuutta ja erilaisuutta.

Edes Saschan yläluokkainen sukutausta ei häntä auta, sillä syyllisten pelastaminen vaatii sen, että uhri sysätään ”normaalin” ulkopuolelle.

Tarinan kieli ja kerronta velloo pyörteen lailla kohti vääjäämättä lähestyvää ydintä. Kertoja heittää lukijalle uudestaan ja uudestaan eteen samoja tilanteita ja repliikkejä. Vaikutelma on huimaava ja hypnoottinen.

Välillä kieli lähestyy runoa, mutta pysyy aina kirkkaana ja intuitiivisen helposti ymmärrettävänä. Virkistävää on sekin, että Fagerholm ei psykologisoi tai selitä hahmojaan puhki.

Silti jokaisesta heistä syntyy kokonainen ja todellinen kuva. Viattomuuden kuvastolla leikittelevä Kuka tappoi bambin? on todellisen mestarin työtä.

Marjo Jääskä

Wsoy

25198404.jpg

Vahvan miehen varjossa

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen. WSOY 2019.

Katson kauan Johanna Venhon romaanin kansilehteä ja yritän tulkita Satu Kontisen symboleja. Kuvassa oleva nainen on oudosti kaksijakoinen. Toinen puoli kasvoista on päivettyneen ruskea ja silmä katsoo suoraan minuun, mutta toinen puoli on sekava, ikään kuin toisesta todellisuudesta: savunharmaita, nauhamaisia ulokkeita, vaaleanpunainen ruusuke keskellä poskea ja silmä katsoo sivuun, jonnekin pois.

Räpiköivät linnut joka puolella pään ympärillä tuovat mieleen Marja-Liisa Vartion postuumin romaanin nimen ”Hänen olivat linnut”.

Entä kuka piileksii hiusnutturan takana? Esteri hän ei ainakaan ole, se tarkka ja tunnollinen Tamminiemen sisäkkö, joka tarjosi Sylville nenäliinaa, kun oli kyynelten aika. Vai olisiko piileskelijä Essi R., kuvanveistäjä, joka kipuili Sylvin muotokuvan kanssa, kun ei saanut mielestään tarpeeksi lujaa ”sisätilaa”.

Mutta Marja-Liisa, hän se varmasti on, vaikka onkin jo kuukausia sitten haudattu Savonlinnan hautausmaalle: Marja-Liisa Vartio, uskottu ystävä, ymmärtäjä, joka kannusti kirjoittamaan. Juuri hän tunsi parhaiten Ensimmäinen nainen -romaanin päähenkilön, Uinon Sylvin, rouva Kekkosen.

Vaikka Johanna Venhon romaani ajoittuu elokuuhun 1966, muistojen ja päiväkirjamerkintöjen avulla aikajana kuitenkin laajenee taaksepäin, aina Metsäpirtin pappilan lapsuuteen asti. Yhteiskunnallista faktatietoa ei ole paljon, mutta tarpeeksi kuitenkin, jotta lukija tietää, missä maan poliittisessa tilanteessa mennään.

Kekkonen on ollut presidenttinä jo kymmenen vuotta, kiertänyt maakuntia ja hoitanut ulkopoliittisia valtasuhteita, varsinkin Neuvostoliittoon. Saanut tunnustusta ja kritiikkiä. Sylvi-vaimon osa oli olla taustalla — tukea minkä jaksoi ja osasi.

Kirja on myös avioliittoromaani. Työtoveruudesta alkanut ystävyys ja rakastuminen johtivat perheen perustamiseen. Miehen horisontti oli kaukana, tavoitteet laajalla ja korkealla yhteiskunnan sektorilla. Vaimon varsinainen reviiri oli koti ja lapset, Taneli ja Matti.

Miehen tukeminen muuttui vähitellen velvollisuudeksi, joka tuotti myös yksinäisyyttä ja surua.

” -- meidän toveruusliittomme, intellektuaalinen kumppanuus. Siihen minusta tietysti on. - - Urho kuuntelee minua. Hän arvostaa mielipidettäni. Mutta en koskaan sano surujani, en pyydä mitä tarvitsisin, olen luja ja reipas.”

Näin Sylvi analysoi avioliittoaan kosketuksen kaipuu ihollaan. Eikä hän nosta katsettaan, kun mies lähtee ja ilmoittaa, ettei palaa yöksi kotiin.

Johanna Venho on kirjoittanut hienon romaanin. Suomusjärven kesämökin luonnon läpi hän näkee syvälle kuvattavansa mielentiloihin, ja runoilijan kielellään hän kiteyttää aforistisia totuuksia elämästä.

Faktan ja fiktion yhdistämisessä on aina riskinsä. Romaanin päähenkilö on kirjailijan tulkinta Sylvi Kekkosesta. Lopun Kiitokset-jakso paljastaa, että kirjailija on nähnyt paljon vaivaa kootessaan myös ulkoapäin tietoja, muistoja ja mielipiteitä romaanihenkilöittensä rakennusaineksiksi.

SALLI HUOTILAINEN

25195245.jpg

Sankarilentäjän ihmeellinen elämä

JP Koskinen: Tulisiipi. Like 2019, 352 s.

JP Koskisen Tulisiipi on kuvitteellinen mutta huiman ajankohtainen kertomus suomalaistaustaisen Kaarle Kuuran vaiheista Neuvostoliitossa.

Kohtalo heittää nuorukaisen toteuttamaan suurta unelmaansa lentämisestä ja vapaudesta keskelle suurvaltapolitiikkaa ja Stalinin etnisiä puhdistuksia.

Teos sukeltaa vaiettuun lähihistoriaan ja juuri nyt ajankohtaisiksi nousseisiin vainoihin, joiden suomalaisuhreja koskevaa materiaalia on vielä avaamatta Venäjän arkistoissa.

Suomalaisiin kohdistuneet puhdistukset ovat esillä myös tuoreessa Tarja Lappalaisen ja Martti Turtolan tietokirjassa Stalinin tappamat (2019) sekä Sirpa Kähkösen Graniittimiehessä (2014) ja Antti Tuurin Ikitiessä (2011).

Kovasta aiheesta huolimatta Koskinen ei ole kirjoittanut raskasta historiaa vaan juonivetoisen seikkailuromaanin ja yksilön kasvutarinan hämmästyttävine käänteineen.

Into lentämiseen syttyy, kun Kaarle tapaa Atlantin ylilentäjän Charles Lindberghin ja saa tältä tulevaisuuteen viitoittavat voimasanat.

Amerikkaan siirtolaisina tullut Frostin (Kuuran) perhe taistelee 1930-luvun laman kourissa ja päättää lähteä muiden hyväuskoisten kanssa rakentamaan sosialistien ihannevaltioksi maalailemaa Karjalan neuvostotasavaltaa.

Mutta työväen paratiisi on valhetta ja elämä Petroskoin liejussa arvotonta. Suomi-taustaisia leimataan imperialistien vakoojiksi, ja ystäviä alkaa kadota. Jotta voi selvitä, on vaihdettava nimeä ja identiteettiä ja myytävä moraalinsa.

Vainojen keskellä Kaarle onnistuu silti elämään unelmaansa. Purjekoneet vaihtuvat hävittäjiin ja 1960-luvulla avaruusohjelmaan.

Minnesotasta mukana muuttanut Linda on tärkeä hahmo haaveiden toteutumisessa, mutta onnen hinta on kova.

Tulisiipi on kieleltään upottavan kaunis ja teemoiltaan ikiaikaisen uljas romaani. Sen kerronnassa on pyörrettä ja vetoa. Henkilökuvausta ja aiheiden syvyyttä tärkeämpää on toiminta.

Kiehtovinta on puhtoisuus. Kaarle on klassinen sankarityyppi, joka säilyttää vapauden ihanteensa ulkoisen rappion keskellä ja on uskollinen itselleen loppuun asti.

Seija Forsström

Like

25198409.jpg

Tämän hetken ja tulevan kirjailija

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo. Like 2019, 333 s.

Hanna-Riikka Kuisman romaani Kerrostalo sukeltaa anonyymin lähiön inhaan aluskasvillisuuteen. Sieltä puskee sekalainen joukko ihmisiä: alkoholisteja ja huumediilereitä, laitosmiehiä, työttömiä ja uskovaisia, nuoria ja vanhoja. Heitä yhdistää mahdottomuus nousta ylös omasta kanveesistaan, huipulle, jota keskusta edustaa.

Osalla on kokemusta kirkkaista valoista, ja joidenkin tila on kämäisiä huoneistojakin huonommin. Heitä ei huolita edes betonibunkkereiselle alueelle, vaan ovat tuomittuja jäämään lähiötä rajaavan sähkölukollisen muurin ulkopuolelle. Joku tornitalosta säätelee liikkumista, sisään- ja ulospääsyä. Asukkien tiet risteävät, yllättävästikin, mutta keskinäinen nokkimisjärjestys on kiveen nakuteltu.

Kliseemäisesti ilmaistuna Kerrostalo on ajankuva monellakin tavalla, mutta erityisen kirjasta tekee sen tyylilaji. Kuisma kirjoittaa tavallisen tutusta elämästä trilleriä, jossa science fiction -tyylinen todellisuus on läsnä ja luontevaa kuin avainkortilla kirjautuminen jokapäiväiseen toimistotyöhön.

Kuisman aiempia romaaneja on verrattu varsinkin David Lynchin ja Quentin Tarantinon elokuviin, mutta absurdin arthouse-väkivallan sijasta Kerrostalo on pikemminkin kuin televisiosarjat Raid tai Myrskyn jälkeen, joissa arjen kuvassa on tuntuvaa kohinaa, ja irti rimpuilu vain sotkee syvemmälle.

Luonteva vertailukohta on täten kansainvälisten sijoitusyhtiöiden hoiva- ja terveyspalveluyritysten ostelu. Kerrostalossa harjoitettu sijoitusbisnes ulottuu asuinyhtiöihinkin, ja seuraukset tulonsiirtojen kohteille ovat tuttuja eri medioiden jokapäiväisestä uutisvirrasta. Ikävät asiat valuvat aina alaspäin.

Kerrostalo on kerännyt paljon huomiota ja suitsutusta keväästä lähtien, ja romaani on Finlandia-ehdokkaana. Kommentaareissa on todettu, että Kuisma kirjoittaa itsensä laajempaan tietoisuuteen tällä romaanilla.

Kuisma (s. 1978) on koulutukseltaan kuvataiteilija. Kuvataiteilijan töitä Kuisma ei enää tee, mutta kirjallisen tuotantonsa hän on toistaiseksi rakentanut kuin öljymaalauksen. Kirjailijana Kuisma on omaääninen, ja jokainen kirja on ollut kuin siveltimenveto, jolla hän lisää kerroksia edellisten päälle ja syventää niidenkin hehkua.

Kerrostalo on nimenä kuin kaiken kiteytys, mutta myös romaanina loistokkain.

Kuisman käsittelemät teemat eivät ole tästä maailmasta loppumassa, vaan pikemminkin päinvastoin, joten kirjailijakuvaa täydentävää materiaalia löytyy vastaisuudessakin. Mutta jo Kerrostalosta avautuvat mahtavat näkymät.

Petteri Värtö

25198731.jpg

Kuolema saa pakit

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä. Teos 2019, 260 s.

Jos se näyttää siltä on tuttua Rimmistä: outoja henkilöhahmoja, erikoista kieltä, vähän ulkoista toimintaa mutta sitäkin enemmän sisäistä tunne-elämöintiä.

Kirjailijan kuudes romaani ei ole helppolukuinen, mutta se imaisee mukaansa, on hallittu ja palkitseva.

Lukija töytäilee sinne tänne hulppeiden sanojen virrassa, hidastaen ja nopeuttaen, keikkuen kuin kaarnalaiva, mutta pinnalla pysyen.

Runsaaseen kahteensataan sivuun mahtuu ihmisen mittainen tragikoominen kertomus Kruunuhaassa asuvasta vanhasta herra Lyysälästä eli Lyystä. Hän on pahasti erakoitunut, itsetuhoinen ja häpeän murjoma, läpeensä neuroottinen ja sosiaalisilta taidoiltaan avuton.

Varsinkin epäsympaattinen naapuri Tietäväinen on hänen niskassaan milloin mistäkin kuumottelemassa.

Ulkoisesti ei teoksessa tapahdu paljonkaan.

Lyy, jolla on vaiettu trauma vasemmistolaisessa menneisyydessä, ystävystyy yllättäen, kuin tahtomattaan, pienen pojan kanssa. He tekevät veneretken ja saavat kalan.

Siitä tulee ongelma. Kala jää mätimään herra Lyyn hoteisiin, kun ennestään monimutkainen arki säkeentyy pojan kadotessa taloyhtiön terassibileiden aikana.

Lyyn angstaava turbulenssi kiihtyy huippuunsa. Missä poika on? Tämä rassaa myös lukijaa.

Varsinaisen hattutempun Rimminen tekee heittämällä mukaan uudenlaisen ”sinä-kertojan”, jolla on tie ylivertaisesti auki panikoiviin tunnekuohuihin, törmäilyihin ja lukkoihin.

Kaurismäkeläiset tilanteet paisuvat yli äyräiden kuin mykkäelokuvassa tai slapstick-komiikassa.

Tässä Rimminen on omimmillaan. Kielen taiturimainen uusiokäyttö ja vaiettujen tunteiden ravistelu ovat hänen valtakuntaansa. Hän ottaa haltuun sen hysterian ja affektien aallokon, johon tavallisilla sanoilla ei päästä.

Kuvattaviaan kirjailija on aina kohdellut ymmärtäen. Niinpä tässäkin kertomuksessa kirkas lapsenmieli pääsee möyhäisemään emootiokompostia. Se tuo tarinaan valonsäteen ja antaa olan takana lymyilevälle kuolemalle pakit.

Seija Forsström

Luetuimmat

Kommentoidut