Teatteriarvio: Genitaalikarvat ja kainalohiki ratkovat ihmissuhdeongelmia — Jokivarren teatterin Kirkkovene-esitys on hilpeä kummajainen

Kirkkovene on kaunis sana — Suomen kansan seksiperinnettä. Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Salminen. Lavastus työryhmä. Tekniikka Jyrki Kleimola. Jokivarren teatterin ensi-ilta Kuusankoskitalon Luolanäyttämöllä 28.11.2018.

Juha Salminen

Martti Reinikainen on esityksen energia.
Martti Reinikainen on esityksen energia.

No jopas. Näyttämöllä tönöttävät suurikokoiset risuvittu ja kanaverkkokyrpä.

Ja korostetaan nyt heti alkuun, että vittu ja kyrpä eivät olleet muinoin sellaisia alatyylisiä kirosanoja, jollaisina niitä nykyään syljeskellään suusta. Etenkin ensin mainittu oli voimasana kunnioittavammassa mielessä.

Juuri tästä on kyse Jokivarren teatterin esityksessä — Suomen kansan ikivanhoista uskomuksista ja loitsuista, jotka liittyivät esimerkiksi sukupuolielimiin ja sukupuolitauteihin sekä seksiin, kuukautisiin ja muihin salaperäisiin luonnonvoimiin.

Esitys on syntynyt muun muassa kansanperinneteosten ynnä vanhojen sananlaskujen ja rivojen runojen pohjalta. Juha Salmisen ohjaama näyttämöteos ei kuitenkaan ole suoranaisesti rivo, vaikka se puhuukin asioista niiden niin sanotuilla oikeilla nimillä.

Ennen muuta teos on hilpeä ja juureva kummajainen.

Esitys on alle tunnin mittainen, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa juuri passelia.

Siinä ajassa näyttelijät ehtivät puida vaikuttavan määrän ihmissuhteisiin ja kehoon liittyviä ongelmia ja löytää niihin erittäin monimutkaisia ratkaisuja.

Esityksen energia, suorastaan elinehto, on laulava ja harmonikkaa soittava Martti Reinikainen.

On esimerkiksi nypittävä karvoja intiimialueelta tai päänahasta ja lisättävä niitä sörsseleihin, jotka sitten saatetaan tavalla tai toisella ihastuksen ulottuville.

Osa ongelmista voi ratketa kainalohiellä, josta rakennetaan naurettavan kiemuraisten vaiheiden kautta jonkin sortin taikakeitos.

Toivottuun tulokseen pääsemiseksi saatetaan tarvita myös eläinperäisiä asioita, kuten pikkulintujen sydämiä sekä valittuja paloja käärmeistä ja karhuista.

Ohjeet ovat nykykuulijalle älyttömiä ja osin ällöttäviä — ja yhteen esitykseen ladattuina tietenkin myös viihdyttäviä.

Tyypillistä ohjaaja Salmista ovat näyttämölle asetellut pöydät ja kaljatuopit, joiden parista esiintyjät nousevat vuoron perään lausumaan (sukupuoli)elämänohjeensa.

Sukupuolten välisen jännitteen olisi suonut tulevan esille muutenkin kuin sanojen tasolla. Nyt niin ei oikein käy.

Näyttämöllä on kyllä miehiä (mainiot Oki Ruuskanen ja Touko Lehto) ja naisia (Elina Perälä, Henna Hovi ja Lotta Tilli). On vähän kiusoitteluakin, mutta siitä jäävät puuttumaan yty ja kunnon kohdistus. Juuri kun lähentyminen on aluillaan, väki palaa tuijottamaan tuoppejaan.

Esityksen energia, suorastaan elinehto, on laulava ja harmonikkaa soittava Martti Reinikainen. Hän on sonnustautunut tuohivirsuihin, ketunnahkaan ja eläinnaamioon ja muistuttaa muinaisia rituaaleja suorittavaa samaania.

Juuri Reinikaisen hahmo maadoittaa kokonaisuuden ja jalostaa sen runoillaan ja loitsuillaan muuksi kuin vain seksiperinnehuvitteluksi.

Joku näihin joskus uskoi.

Hyvää: Martti Reinikaisen kiehtova läsnäolo.

Huonoa: Sukupuolten välinen jännite ei välity.

Erityistä: Esitys nähdään joulukuussa myös Taideruukin Pato Areenalla.