Teatteriarvio: Anjalankosken teatterin Aina joku eksyy on harrastajateatteria parhaimmillaan

Pekka Niemi

Jaana Kurittu on Hanna ja Valtteri Rossi tämän urheilullinen veli. Janne Palin ja Elli Harju näyttelevät kaksosia aikuisina ja lapsina.
Jaana Kurittu on Hanna ja Valtteri Rossi tämän urheilullinen veli. Janne Palin ja Elli Harju näyttelevät kaksosia aikuisina ja lapsina.

Reko Lundán: Aina joku eksyy. Ohjaus ja äänisuunnittelu Kimmo Lavaste. Lavastus Timo Kurittu. Puvustus Kanerva Johansson. Valot Jyrki Kleimola.

Ensi-ilta Anjalankosken teatterissa 9.3.

Jaana Kuritun suoritus on mykistävä.

Tämä on harrastajateatteria parhaimmillaan: Nykykatsojaa voimakkaasti puhutteleva, älykäs teksti. Jokaisen yksityiskohdan huomioiva ohjaus. Huolellinen ja uskottava näyttelijäntyö.

Anjalankosken teatterin tulkinta Reko Lundánin teoksesta Aina joku eksyy (1998) vangitsee ja palkitsee katsojan.

Hanna (Ritva Muhonen) on saanut aivoinfarktin. Hänen aikuiset lapsensa, kaksoset Liisa (Elli Harju) ja Aki (Janne Palin), tulevat tervehtimään äitiään sairaalaan.

Samalla alkaa avautua mitä tragikoomisin perhetarina, jossa keskeistä osaa näyttelevät maailman imaiseman äidin alkoholismi ja häpeä sekä kaksosten lapsuus ja nuoruus yksinhuoltajaisän kanssa. Kasvuympäristö on poikkeuksellinen: varuskunta.

Sairaala on nykyhetki. Hannan vaurioituneissa aivoissa poukkoilee muistoja, jotka vievät aina 1950-luvulle saakka. Silloin elo on ollut silkkaa suunnistusta ja hautajaisia. Näytelmä kiidättää katsojaa epäkronologisesti vuosikymmenestä ja paikasta toiseen. Tapahtumat ja ajankuvat naurattavat, itkettävät, naurattavat ja itkettävät.

Ohjaaja Kimmo Lavaste pitää vuoristoratamaisen kokonaisuuden komeasti raiteillaan.

Työryhmän kannattaa kiinnittää huomiota musiikin äänenvoimakkuuteen. Ensi-illassa replikointi jäi paikoin sävelmien jalkoihin.

Kahtia jaettu näyttämö on hieno ratkaisu. Alkuvaiheessa se erottelee eri aikakausien tapahtumia toisistaan ja näytelmän edetessä rakentaa tehokkaasti mielikuvaa syvästä kuilusta henkilöiden välillä.

Näyttämö on leveä ja katsojat lähellä, joten katsomon toisessa reunassa istuva voi päätyä kurottelemaan kaulaansa, kun toisessa päässä näyttämöä tapahtuu.

Jaana Kurittu näyttelee Hannaa menneessä ajassa. Hän muokkautuu lapsesta ensin itsetietoiseksi teiniksi. Sitten ruuhkavuosiäidiksi, joka ei joudakaan olemaan äiti. Lopulta hänen Hannansa on alkoholismin runtelema reppana. Suoritus on mykistävä.

Jukka Tiitolan Ripa, kaksosten isä, on sympaattinen hahmo, samaan aikaan äijä ja syvästi herkkä. Katsoja tavoittaa Tiitolasta paremmin varttuneen kuin nuoren Ripan.

Elli Harju ja Janne Palin koskettavat äitiään kaipaavina, katkerina kaksosina, joilla on nykyhetkessä paljon selvitettävää.

Vaikka esityksessä kuilut ovat syviä, katsomosta poistuessa mieli ei ole synkkä. Takana on paitsi riipaiseva myös riemastuttava aikamatka, jonka päätepysäkki on toivo.

Hyvää: Tasokas kokonaisuus.

Huonoa: Replikointi hukkuu välillä musiikin alle.

Erityistä: Näytelmä sai kantaesityksensä 20 vuotta sitten.