Teatteriarvio: Sydänsuruja, kirpaisevaa kaihoa ja viiltävää vihaa — Anjalankosken teatterin uutuusnäytelmä sopii niille, jotka rakastavat melodramaattisia intohimodraamoja ja pitävät mustasta komediasta

Sari Niinikoski: Tangoon tarvitaan kaksi. Ohjaus Markku Kekki, puvustus Seija Kiuru-Lavaste, lavastus Elina Perälä, koreografia Lotta Herranen, laulujen sovitukset Mari Lavikainen, orkesteri Arto Karnaattu, Risto Sorsa ja Janne Aalto. Rooleissa muun muassa Minna Sipinen, Mari Byman, Otto Pilli, Raijaliisa Laukkanen, Antero Raanoja. Anjalankosken teatterin ensi-ilta 25.10.

Kari Huusari

Minna Sipinen ja Otto Pilli tulkitsivat herkästi kotikylän ahtautta pakenevan Siljan ja hulivili-Joonatanin rakkaustarinan
Minna Sipinen ja Otto Pilli tulkitsivat herkästi kotikylän ahtautta pakenevan Siljan ja hulivili-Joonatanin rakkaustarinan

Rakastatko kotimaista mustavalkoista elokuvaa, sotilasfarsseja ja Teuvo Tulion melodramaattisia intohimodraamoja?

Nautitko tangojen totisista, kätköissä kukoistavista intohimoja ja jäytäviä tunteita paljastavista sanoituksista? Silloin Anjalankosken teatterin syksyn musiikkinäytelmä on sinua varten.

Lohjalaisen teatterijohtajan Sari Niinikosken kolmiodraama Tangoon tarvitaan kaksi on tekstinä herkullinen. Se kertoo vihaa, kostonhimoa ja raastavaa rakkautta pulpahtelevan tarinan juopahtavan äidin (Raijaliisa Laukkanen) ja vieraisiin vilkuilevan isän (Antero Raanoja) tyttäristä.

Filmitähdeksi yltävä Silja (Minna Sipinen) ja perheestä unelmoiva Elli (Mari Byman) rakastavat Otto Pillin tulkitsemaa naistenmies Joonatania. Moisen synnin palkka on tietysti kuolema.

Kokonaisuuden rakentajana ja erityyppisten elementtien käyttäjänä Niinikoski on todella taitava. Hän kytkee elokuvista tutut tai niitä muistuttavat välähdykset, tarinan tapahtumat ja musiikista välittyvät tunnelmat toisiinsa. Kuten arvata sopii, seurauksena on useamman tangollisen verran sydänsuruja, kirpaisevaa kaihoa ja viiltävää vihaa.

Kari Huusari

Lotta Herrasen hyvin harjoitetut, eloisat ja värikkäät ryhmäkoreografiat solahtivat kokonaisuuteen luontevasti
Lotta Herrasen hyvin harjoitetut, eloisat ja värikkäät ryhmäkoreografiat solahtivat kokonaisuuteen luontevasti

Mutta yhtä olennaisia ovat yhdistelmän tuottamat mustan komedian ainekset ja tunnusmerkit. Ne tekivät ensimmäisestä puoliajasta aidosti kiinnostavan. Valitettavasti komediallisuus heikkenee jälkimmäisellä puoliajalla, kun pateettinen sentimentaalisuus alkaa roihuta. Samalla esiintyjät menevät tunteeseen joissakin kohtauksissa niin vahvasti mukaan, että tyylilaji vaihtuu melodraamaksi.

Taustalla kuohuu nelikymmenluku, sota ja rauhantulo. Ilmapiiri huokuu pikkupaikkakunnilla kukoistavaa naapurivalvonnan, häpeän ja ”mitä ihmisetkin sanovat” -asenteen synnyttämää ahdistuneisuutta, mutta myös kapakkatunnelmaa, jossa viina ja uskottomuus ovat vapauden synonyymeja.

Hyvin harjoitettu kuoro kajauttaa osuutensa milloin muhkeasti, milloin heleästi, mutta aina nautittavasti.

Seija Kiuru-Lavasteen ilmeikäs puvustus ja Elina Perälän toimiva lavastus ankkuroivat esityksen aikaan, jota tuskin kannattaa haikailla.

Hyvin harjoitettu kuoro kajauttaa osuutensa milloin muhkeasti, milloin heleästi, mutta aina nautittavasti. Minna Sipisen ja Mari Bymanin äänet soivat huilumaisen kauniisti. Tangojen sanoitusten ja suomifilmien koottujen kliseitten yhdistelmää raikastavat nokkelat ja sujuvat tanssikoreografiat, iltamien valloittavat huumorinumerot ja orkesterin oivallinen, koko esitystä kohottava panos.

Hyvää: huolellista ensembletyötä.

Huonoa: syväsukeltelu synkeissä tunnekuohuissa ristiriidassa alun herkullisen mustan komedian kanssa.

Erityistä: