Elokuva-arvio: Scary Stories to Tell in the Dark maalaa tutun tuntuisia kauhukuvia

Scary Stories to Tell in the Dark (Kanada/Yhdysvallat, 2019). Ohjaus: André Øvredal. Käsikirjoitus: Dan Hageman, Kevin Hageman, Guillermo del Toro.

CBS Films/Lionsgate

Ruthilla (Natalie Ganzhorn) on pahemmanlaatuinen iho-ongelma kulttikirjoihin perustuvassa kauhuelokuvassa.
Ruthilla (Natalie Ganzhorn) on pahemmanlaatuinen iho-ongelma kulttikirjoihin perustuvassa kauhuelokuvassa.

Suomessa Scary Stories to Tell in the Dark ei merkitse juuri mitään. Yhdysvalloissa Alvin Schwartzin pelkoa herättävä urbaanien tarujen kokoelma nousi 1990-luvun alussa varsinaiseksi kulttuurilliseksi ilmiöksi. Kauhutarinat vetosivat varsinkin nuoriin. Menestys oli moraalinvartijoille ristiriitainen. Kirjat olivat nuorille porttihuume kirjallisuuteen, mutta niitä pidettiin myös turmelevina. Koulu- ja kirjastolaitokset pistivät Scary Stories -kirjat kiellettyjen listoillensa.

Schwartzin tarinat ammensivat Yhdysvaltojen sydänmaiden gotiikasta. Varsinkin Ozarkvuorten alueen takapajuisesta mystiikasta, jossa lapsia pelottelevat kansantarut oivat kehittyneet omaan amerikkalaiseen muotoonsa.

Kauhun ystävät kuitenkin varmaan saavat mielihyvää ja ymmärtävät elokuvan sisältämät viittaukset.

Scary Storiesin ihailijajoukko on laaja, ja moni elokuvantekijä on ammentanut tarinoista ja kirjan hirmuisesta kuvituksesta omiin töihinsä. Yksi näistä tekijöistä on modernin gotiikan mestari Guillermo del Toro, joka vastaa uuden elokuvasovituksen tuotannosta. Ohjaajana toimii norjalainen André Øvredal, jolle kauhu ei ole uusi tuttavuus.

Elokuva ottaa urbaanit kauhukertomukset ja sijoittaa ne kaikki Mill Valleyn kaupunkiin, vuodelle 1968. Kaupungin yllä leijuu Bellowsin perheen kirous ja uskomukset, jotka liittyvät kirjaan täynnä kauhukertomuksia.

Elokuvantekijöiden pääasiallisena tehtävänä on ollut uudelleenluoda kirjojen muistettavimmat kuvitukset eläväksi elokuvaksi. Kyseessä on hetkien listaamista fanien miellyttämiseksi. Koko käsikirjoitus on kuin jälkikäteen insinöörityönä muutamien hetkien ympärille rakennettu.

Øvredal rakentaa huolella ikonisia kauhuelokuvien kohtauksia. Suomalaiselle katsojalle — jolla ei ole minkäänlaista yhteyttä lähdemateriaaliin — kaikki voi tuntua kliseiden kierrätykseltä. Kyseessä on ehkä kliseiden alkulähde, mutta nyt kaikki tuntuu jo liian useasti koetulta.

Lopulta elokuva päätyy soimaan kuin parhaat hitit koonnut kokoelmalevy. Se tarjoaa kaiken mitä siltä odottaakin ja muutaman yllätyksenkin, muttei missään vaiheessa hitsaannu täydelliseksi kokonaisuudeksi. Kauhun ystävät kuitenkin varmaan saavat mielihyvää ja ymmärtävät elokuvan sisältämät viittaukset. |

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Runsaasti karmivia hetkiä.

Huonoa: Tasapaksu kerronta. Pakolliset tiettyjen hetkien mukaan tunkemiset.

Erityistä: Alvin Schwartz menehtyi 1992. Juuri kirjojensa noustessa menestyneiksi.

Luetuimmat

Kommentoidut