Jaana Saarinen neljän tähden kotimaisessa, valkokangashurmuri Ryan Reynolds Pikachun äänenä ja tanskalainen seitsemänkymppisten seksikomedia — Lue arviot Kouvolan ensi-iltaelokuvista

Laura Mainiemi

Vankilasta vapautunut Eeva (Jaana Saarinen) saa kylmäkiskoisen kotiinpaluun. Tarkoituksena olisi löytää aikuiseksi kasvanut tytär.
Vankilasta vapautunut Eeva (Jaana Saarinen) saa kylmäkiskoisen kotiinpaluun. Tarkoituksena olisi löytää aikuiseksi kasvanut tytär.

Kotimainen vaihtoehtoelokuvan voimannäyte

Äiti (Suomi, 2019).

Ohjaus: Samppa Batal. Käsikirjoitus: Samppa Batal, Krista Hannula.

Rooleissa: Jaana Saarinen, Matti Pajulahti , Matti Onnismaa, Jonathan Hutchings, Jouko Puolanto, Helmi-Leena Nummela.

Kesto: 91 min. K12.

Eeva (Jaana Saarinen) palaa kotikaupunkiinsa. Pieni sisäänpäinkääntyvä kylä on kuolemassa. Kukaan ei ole toivottamassa tervetulleeksi. Vastaantulijoiden kasvoilla on hymyjen sijasta kauhistus.

Eeva on palaamassa vankilatuomiota istumasta. Hän oli tappanut aviomiehensä. Nyt hän on tullut tapaamaan aikuiseksi kasvanutta tytärtään. Kukaan ei ole valmis auttamaan, paitsi ystävällinen muukalainen Kalle (Matti Pajulahti).

Äiti on tarina lunastuksen ja oman ihmisyyden etsimisestä. Mehukkaista lähtökohdista huolimatta elokuva ei ryhdy mässäilemään murheellisilla tarinoilla tarkoituksenaan murskata katsojan sydän. Se antaa tavanomaisuuden juurruttaa katsoja eletyn tuntuisiin hetkiin.

Äiti muistuttaa tyyliltään brittiläisen yhteiskuntarealismin edustajien, kuten Ken Loachin tai Mike Leighin elokuvia. Kylmänviileät, käsivarakuvalla kuvatut hetket vangitsevat arjen pysähtyneisyyden. Ihmisten välit ja yhteiskunnan turvaverkot rakoilevat, mutta inhimillisyys säilyy.

Ainoastaan runollisen maalaileviksi äityvät hetket, joissa Eeva käy muistelemaan auvoisempia aikoja, rikkovat tätä realismia. Kyseessä on selkeä valinta, mutta kahden eri tyylin yhdisteleminen ei aina toimi.

Tarkoituksena on ollut varmasti vahvistaa todellisuuden murskaavuutta, mutta sitä ei todellakaan tarvita. Tehokeinon avulla jo ansaitut hetket ovat vaarassa muuttua falskeiksi ja humaani draama pateettiseksi vuodatukseksi.

Onneksi raiteille palataan aina nopeasti, eikä Saarisen upea roolisuoritus koskaan muuta muotoaan miksikään, mikä ei elokuvan jämptiin tyyliin sopisi.

Vasta toista kokopitkää ohjaava Samppa Batal osoittaa, että independent-elokuva on pikkuhiljaa nousemassa Suomessa voimakkaaksi ja tuotannollisesti vakavasti otettavaksi. Valtavirran ulkopuolella on tilaa kertoa mielenkiintoisempia tarinoita.

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Realistiset roolisuoritukset ja kuvaustyyli.

Huonoa: Ajoittain maalailevaksi äityvä tyylittely.

Erityistä: Jaana Saarinen näytteli Lappeenrannan kaupunginteatterissa 1979—1980 ja Kotkan kaupunginteatterissa 1980—2005. Parhaiten hänet muistetaan varmasti Salatut elämät -sarjasta. Ensi kesänä Saarinen näyttelee Hyacinth Bucketin roolissa Heinolan kesäteatterin Pokka pitää -näytelmässä.

Warner Bros. Pictures

Detective Pikachu (Ryan Reynoldsin ääni) ja Tim Goodman (Justice Smith) selvittävät mysteeriä Pokémoneja kuhisevassa Ryme Cityssa.

Fotorealistiset Pokémonit ihastuttavat

Pokémon Detective Pikachu (Japani/Yhdysvallat, 2019).

Ohjaus: Rob Letterman. Käsikirjoitus: Nicole Perlman, Rob Letterman.

Roleissa: Ryan Reynolds, Justice Smith, Suki Waterhouse, Kathryn Newton, Bill Nighy, Rita Ora, Ken Watanabe, Chris Geere, Karan Soni.

Kesto: 105 min. K12.

Maailman toiseksi suosituin pelisarja tekee debyyttinsä valkokankaalla.

Elokuva on yhtä lailla suunnattu Pokémon-pelien kanssa lapsuutensa kanssa viettäneille aikuisille kuin uudemmillekin faneilla. Aivan pienimmille se ei kuitenkaan sovi. Luvassa on monitahoista ja hieman synkkääkin huumoria sekä Pokémoneja sen verran ahdistavissa tilanteissa, että se voisi pikkuväkeä järkyttää.

Onneksi elokuvan markkinointi on tehty varta vasten melko tummasävyisenä, ettei se houkuttelisi söpöillä hahmoillaan aivan perheen pienimpiä.

Itse tarina perustuu itse pääpelisarjan tai animaatiosarjan sijaan paljon obskuurimpaan Pokémon-tuotteeseen. Detective Pikachu oli Nintendo 3DS -käsikonsolille julkaistu spin-off-peli, jossa tavallisten aloitus-Pokémonien sijaan pelaaja seikkailee erikoislaatuisen — syvällä miesäänellä ihmisten kieltä puhuvan — Pikachun kanssa. Sherlock Holmesin elkein toimiva etsivä-Pikachu nousi kulttihahmoksi.

Tämän erikoisemman hahmon nostaminen ensimmäisen näytelmä-Pokémon-elokuvan päätähdeksi on inspiroitunut ratkaisu. näin ratkaistaan heti yksi isoin ongelma: kuinka esittää kommunikointi Pokémonin ja ihmisen välillä?

Tunnin ”pika pika” -kimitys olisi voinut muuttua ärsyttäväksi, kun hahmo vieressä joutuisi jatkuvasti selittämään tämän ajatuksia kuin Lassie-elokuvissa konsanaan.

Se mikä toimii animaatiossa ei usein toimi filmillä.

Tarina seuraa, kuinka etsivä-isänsä katoamista selvittävä Tim (Justice Smith) törmää isänsä vanhaan työpariin — joka vain sattuu olemaan Pikachu-tyypin Pokémon. He ymmärtävät toisiaan ja näin voivat lähetä selvittämään mysteeriä ihmisiä ja Pokémoneja kuhisevaan Ryme Cityn metropoliin.

Visuaalisesti vaikuttava seikkailu vilisee mahtavia hahmoja. Ryan Reynoldsin kofeiinitäpinöissään oleva Pikachu latelee viiltäviä vitsejä tasaiseen tahtiin. Juoni sen sijaan etenee takkuilevasti ja nojaa jo monesti nähtyihin asetelmiin.

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Komea ja hauska. Ahdettu täyteen nannaa pelisarjan faneille.

Huonoa: Dekkarijuoni on käsitelty laiskasti.

Erityistä: Pokémon on maailman suurin mediatuotemerkki. Sen arvioitu arvo on noin 80 miljardia euroa.

Rolf Konow

Peterin (Kurt Ravn) ja Hellen (Birthe Neumann) yhteiset eläkevuodet alkavat avioliiton murenemisella ja uusien kokemuksien löytämisellä.

Seitsemänkymppisten seksikomedia

Happy Ending (Tanska, 2018).

Ohjaus: Hella Joof. Käsikirjoitus: Mette Heeno.

Rooleissa: Kurt Ravn, Birthe Neumann, Charlotte Sieling, Marianne Høgsbro.

Kesto: 96 min. K12.

Tanskassa tehdään komedioita kovaan tahtiin ja kirjavalla repertuaarilla. Suomessa nähdään uusintaversioita sitten niistä kaikista mauttomimmista ja kehnoimmista.

Tanskalaiset osaavat myös olla avarakatseisia kuvatessaan parisuhteiden ja seksin kommelluksia. Siitä hyvänä esimerkkinä on teattereihin saapuva Happy Ending. Se kertoo niistä useimmiten kuvatuista parisuhteiden rypyistä, mutta tällä kertaa seitsemänkymppisten näkökulmasta. Freesi vinkkeli elävöittää kuluneet kuviot.

Hellen (Birthe Neumann) ja Peterin (Kurt Ravn) yhteinen eläkeaika on vihdoin alkanut. Tarkoituksena olisi vihdoin tehdä niitä kaikkia asioita, joita ollaan yhteiset vuosikymmenet haaveiltu. Kaikki menee kuitenkin mönkään, pääasiassa kriisiin syöksyvän Peterin vuoksi.

Pariskunta löytää itsensä omilta poluiltaan. Peter yrittää vangita menetettyjä nuoremman miehen mahdollisuuksia. Sillä välin Helle keksii uudestaan omaa seksuaalisuuttaan.

Asioita lähestytään suorasukaisen ronskisti. Seksiä ja naurua riittää, ja kaiken takana on oivaltavia huomioita.

Happy Ending ottaa tuttuja tanssiaskeleita, kun se romanttisen komedian tuttuun tapaan erottaa ja yhdistää pääpariaan kommelluksien kautta. Arvattavat juonikuviot usein kuitenkin yllättävät ihan kontekstin vuoksi. Kaikki pistetään riemukkaasti säpäleiksi.

Neumann ja Ravn pitävät silminnähden hauskaa hahmojensa kanssa.

KOLME TÄHTEÄ

Hyvää: Hyviä nauruja ja roolihahmoja.

Huonoa: Pohjana melko kulunut romanttisen komedian kuvio.

Erityistä: Kurt Ravn näytteli Suomessakin suositussa Rikos-sarjassa.

Sidney Kimmel Entertaiment

Näennäisen sattumanvaraisesti kohtaavilla Francesilla (Chloë Grace Moretz) ja Gretalla (Isabelle Huppert) natsaa nopeasti. Sitten hirveä totuus alkaa paljastua.

Laatunäyttelijät tusinajännärissä

Greta (Irlanti/Yhdysvallat, 2018).

Ohjaaja: Neil Jordan. Käsikirjoitus: Ray Wright, Neil Jordan.

Rooleissa: Isabelle Huppert, Chloë Grace Moretz, Maika Monroe.

Kesto: 98 min. K16.

Neil Jordan muistetaan yhä parhaiten 1990-luvun alun The Crying Game - ja Veren vangit -elokuvista. Näitä huippuja lähelle Jordan ei enää koskaan kivunnut. Edes Jordanin luoma Borgiat, maan ja taivaan valtiaat -sarja ei aivan noussut sen lupaamalle tasolle.

Greta on kummallinen tapaus. Se on henkisesti sukua Jordanin erikoislaatuiselle vampyyridraamalle Byzantiumille.

Gretassa on kutkuttava asetelma. Loistavat naisnäyttelijät. Javier Navarreten mielenkiintoinen musiikki.

Se ei kuitenkaan koskaan lunasta lupaavia lähtökohtiaan. Lopulta kyseessä on melko kökkö jännäri.

Newyorkilainen Frances (Chloë Grace Moretz) löytää käsilaukun metrosta. Hän palauttaa sen Gretalle (Isabelle Huppert). Kaksikolla natsaa. Ehkä sen vuoksi, että Francesilta puuttuu elämästään äiti ja Gretalta… noh, Gretalta puuttuu pääkopastaan kaikennäköistä.

Aluksi ihastuttavalta vaikuttava leskirouva paljastuu kummallista peliä pelaavaksi psykopaatiksi. Greta tarvitsee Francesia hoivattavakseen — vaikka sitten väkipakolla.

Keskinkertainen jännäri tuhlaa hyvät tuotantoarvonsa sekä Huppertin ja Moretzin tasoiset näyttelijät.

KAKSI TÄHTEÄ

Hyvää: Laatunäyttelijät. Musiikki. Kuvaus.

Huonoa: Huonosti toteutettu jännärikuvio.

Erityistä: Elokuvan New York on kuvattu Dublinissa.

Christian Black

Anne Hathaway ja Rebel Wilson huijailevat rikkaita herrasmiehiä Mallorcan maisemissa.

Huijarikomedian kolmas versio

The Hustle — Ammattihuijarit (Yhdysvallat, 2019).

Ohjaus: Chris Addison. Käsikirjoitus: Stanley Shapiro.

Rooleissa: Anne Hathaway, Rebel Wilson, Tim Blake Nelson, Ingrid Oliver.

Kesto: 94 min. Sallittu.

Anne Hathawaylla ja Rebel Wilsonilla on isot saappaat täytettävänä jo kolmanteen kertaan kerrottavassa huijaritarinassa.

Se, mikä teki Kuin kukot orrella - ja Herrasmieshuijarit-elokuvista niin nautittavia, oli yhteensopimaton mutta silti harmoninen pääparin kemia. Onneksi pääpari tuleekin nytkin hyvin toimeen. Harmillisesti elokuvan vitsit eivät ole kummoisia.

Pikkuhuijauksilla läpi Eurooppaa puskeva Penny Rust (Wilson) ei koskaan tiennyt, kuinka pikkukaloja kalastelee, ennen kuin pääsee sofistikoituneen mestarihuijarin Josephine Chesterfield (Hathaway) siiven alle.

Josephinen filosofian mukaan hänellä on oikeus ottaa miljonäärimiehiltä mitä hän haluaa, jos nämä ovat liian vässyköitä pitämään puoliaan.

Josephine kouluttaa Pennysta uuden suojattinsa, mutta kun uusi iso saalis lipuu kuvioihin, synnyttää se kitkaa parivaljakon välille.

Aurinkoisissa Mallorcan maisemissa kuvattu elokuva tarjoilee kimmellystä ja glamouria tyydyttävästi, mutta komedia jää vaisuksi.

Hathaway esittelee englantilaista aksenttia pilke silmäkulmassa. Wilson tarjoilee taas tälle tavanomaista kainalopieruosastoa, vaikka pystyy parempaankin.

KAKSI TÄHTEÄ

Hyvää: Pääparilla on hetkensä. Aurinkoinen miljöö.

Huonoa: Huumori jää vaisuksi.

Erityistä: Uusintaversio Steve Martinin ja Michael Cainen tähdittämästä Herrasmieshuijarit-elokuvasta, joka taas oli uusintaversio Marlon Brandon ja David Nivenin Kuin kukot orrella -elokuvasta.