Konserttiarvio: Juhlavasta Bachista Brahmsin joutsenlauluun Iitin musiikkijuhlilla

Iitin musiikkijuhlat: perjantaikonsertti Mari Pakarinen, trumpetti; Risto Lauriala, piano; Helmi Kuusi, viulu; Arja Yurtseven, viulu; Katariina Ruokonen, alttoviulu; Tuomas Ylinen, sello; Jeni Packalén, mezzosopraano; Laura Mikkola, piano ja Eero Lehtimäki, klarinetti. Iitin kirkko 14.6.2019

Iitin Musiikkijuhlat

Iitin musiikkijuhlien perjantaikonsertti järjestettiin Iitin kirkossa.
Iitin musiikkijuhlien perjantaikonsertti järjestettiin Iitin kirkossa.

Iitin musiikkijuhlilla kuultiin perjantaina antoisa ohjelma, joka kokonaisuutena muovautui avajaiskonserttia tasapainoisemmaksi.

Illan avasi iittiläislähtöinen Mari Pakarinen, jonka tulkinta Johann Sebastian Bachin trumpettikonsertosta soi vastustamattomalla energialla. Suotta ei ole Pakarinen saanut kiinnitystä Vaasan orkesteriin. Hänen soittonsa oli vangitsevan musikaalista ja niin helpon kuuloista, että saattoi unohtaa kuulevansa piccolotrumpettia. Korkea rekisteri, nopeat kielitykset, isot hypyt, pitkät hengityslinjat ja musiikin luontaiset jännitteet — kaikki taittuivat helppoudella, jota on vain todellisella soittimensa taitajalla. Upea nuori muusikko ja nappiveto!

Seuraavaksi lavalle asteli näillä juhlilla toistaiseksi kuulemistani yhtyeistä tasapainoisin. Jousikvartettiversio Mozartin Figaron häiden hittialkusoitosta soi Helmi Kuusen, Arja Yurtsevenin, Katariina Ruokosen ja Tuomas Ylisen käsissä sähäkästi. Paljas tekstuuri oli epäilemättä haastavaa, mutta soittoa leimasi yhteisen tekemisen ilo.

Mezzosopraano Jeni Packalén lauloi Sibeliusta sävykkäästi ja vahvasti. Erityisesti Våren flyktar hastigt tarjosi kauniita värejä ja balanssi pianisti Risto Laurialan kanssa toteutui tässä parhaiten. Kahdessa muussa teoksessa pianon matala rekisteri valitettavasti peitti liian paljon, vaikka Packalén onkin ilmeikäs tulkitsija.

Kantaesityksenä kuullussa Jouko Tötterströmin Ballatassa soivat traagiset ja dystooppiset sävyt. Pianisti Laura Mikkola paketoi fantasianomaisesti rakentuvasta teoksesta kiinteästi etenevän kokonaisuuden, joka hellitti vasta viimeisen sävelen kadottua kuulumattomiin. Mikkola on ilmiömäinen tulkitsija. On suuri lahja, että uutta musiikkia voi nauttia juuri tällaisen taitelijan välittämänä; teokset aukeavat ja niitä on helppo seurata. Yleisössä todettiinkin, että Mikkola saisi upeaa kuultavaa irti vaikka puhelinluettelosta.

Konsertin päätösnumerona kuultiin Brahmsin klarinettikvinteton sijaan kvintetto viidelle tasa-arvoiselle soittajalle; klarinetisti Eero Lehtimäki näyttäytyi teoksessa tasaveroisena yhtyeen jäsenenä solistisen roolin sijaan.

Strategisen valinnan toimivuudesta voinee olla montaa mieltä. Viimeisen osan selkeäsatsisissa muunnelmissa tämä toimi parhaiten, alkuosan paksummassa tekstuurissa ei niinkään. Loputtomiin voi pohtia, onko kamarimusiikki tilan antamista vai ottamista. Itse koin primas Helmi Kuusen intohimoisen ja vahvan otteen luontevana ja jäin kaipailemaan klarinetin yhtä vahvoja vastakaikuja.

Teoksen rakenne hahmottui kuitenkin taitavien muusikoiden käsissä sangen mukavasti ja varsinkin sen surulliset sävyt soivat uskottavasti. Tuomas Ylinen soitti koskettavasti, Katariina Ruokonen reagoi herkästi ja valppaasti, Arja Yurtseven sävytti kirkkaasti ja Helmi Kuusi tulkitsi intohimoisesti ja vahvasti. Eero Lehtimäki sukkuloi kokonaisuudessa notkeasti sävyttäen osuuksiaan kuin kameleontti. Kiinnostava esitys.

Hyvää: Tasapainoinen konserttikokonaisuus.

Huonoa: Brahmsin kvinteton ensiosat kaipasivat selkeämpää sointilinjaa.

Erityistä: Nuori Mari Pakarinen taituroi upean avausnumeron.