Teatteri

Kouvolan teatteri

Anjan lähes erinomainen elämä

Kouvolan teatterin [klubi]näyttämö 3.10.

Monologi on näyttämötaiteen maraton – ajattelen – suunnaton haaste kirjoittajalle, ohjaajalle ja näyttelijälle. Se, mikä on näyttelijäntyössä olennaista – kontakti – puolittuu, kun näyttämöllä ei ole ketään toista. Ihme tapahtuu, kun katsoja uskoo näyttämöllä vilistävän useammankin ihmisen.

Pakko tunnustaa, että rakastan monologeja. Kun lanka näyttämöltä solmiutuu lankaan katsomosta ja kaksisuuntainen virtaus voimistuu, tunne on aivan erityinen. Mutta se syntyy vain ja ainoastaan silloin, kun sana ja ihminen riittäisivät näyttämöllä paljaaltaan, ilman minkään muun elementin tukea. Ja myönnettäköön, että kehno monologiesitys on pelkkää piinaa.

Kuulun Esko-Pekka Tiitisen sanataiteen ihailijoihin. Siksi odotin paljon Tiina Luhtaniemen ohjaamalta monologilta Anjan lähes erinomainen elämä. Sain enemmän.

Ilmeikkäät eleet pitävät kokonaisuuden eloisana; jännite säilyy löystymättä koko näytännön ajan.

Tiitisen monitasoinen, taitavasti rakennettu teksti kulkee pohjoiskarjalaisella murteella. Se käsittelee enimmäkseen kämmenissä selvästi tuntuvia kokkareita, mutta samalla myös abstraktimpia ilmiöitä. Syksyisen perunapellon mullantuoksuun sekoittuu depressiota ja lehmän lämpimään kylkeen nojaa dissosiatiivinen ihminen. Mutta oli tematiikka miten vakavaa tahansa, huumoria riittää joka käänteeseen.

Johanna Heimosen Anja hulmahtaa kahvinjuontia aloittelevien vieraitten pöytien lomaan ehtoisan emännän valloittavin elkein. Toki me saamme tehdä tuttavuutta useammankin oman elämänsä höyryjyrän kanssa, tai unelmien Espanjan-sukulaisten. Intensiteettiä, läsnäolon vahvaa tuntua voisi saksilla leikata, jos raaskisi. Teksti pulppuilee kielellisesti rehevänä ja puhkeaa semmoisiksi kuviksi, että olo esityksen jälkeen on kuin pidemmänkin matkan olisi tehnyt.

Heimonen rakentaa Anjaa ja muita tekstiin putkahtavia henkilöitä hetkessä toisenlaisiksi väreilevillä ilmeillä, äänensävyjen vaihteluilla, täsmällisillä puherytmin muutoksilla. Olemus ei jähmety kaavaan. Ilmeikkäät eleet pitävät kokonaisuuden eloisana; jännite säilyy löystymättä koko näytännön ajan. Puoliaikakaan ei sitä katkaise.

Valitettavasti lavasäteilyllä voi peittää pahimmassa tapauksessa ammattitaidon puutteita. Anjan hahmon valloittavuutta ei ole laskettu tulkitsijan luontaisen karisman vaan rautaisen osaamisen varaan. Heimonen välittää sen, miten siivoustakissa ja villasukissa voi kulkea elämän läpi, traumat kivinä kengässä, mutta ilon pipanoiden varassa. Hänen Anjansa on kokonainen ihminen – korostan: ei hahmo –, jonka kaltaisiin tutustuminen tekee oikein hyvää toisenlaisissa todellisuuksissa liikkuville.

Ja voi, miten sydämeenkäyvästi Johanna Heimosen huilumainen ääni loppulaulussa soi!

Ohjaaja Tiina Luhtaniemi on luonut yhtaikaa hyvin tiiviin ja tiheätunnelmaisen mutta samalla tunnetiloiltaan vaihtelevan kokonaisuuden. Raja näyttämön ja katsomon välillä ikään kuin hapertui. Oma osuutensa siihen oli varmasti katsomotilan muuttamisella kahvilan tai olohuoneen omaiseksi.

Esko-Pekka Tiitinen: Anjan lähes erinomainen elämä. Dramatisointi Kimmo Hirvenmäki, ohjaus Tiina Luhtaniemi, lavastus Tiina Luhtaniemi ja Sanna Halme, pukusuunnittelu Leena Peippo, roolissa Johanna Heimonen.