Arvio: Kouvolasta maailmalle lähteneestä Pietari Inkisestä on kypsynyt mestari — Historiallinen konsertti Kuusankoskitalossa oli kokemus isolla Koolla

Japanin filharmoninen orkesteri. Johtajana Pietari Inkinen. Solistina Sheku Kanneh-Mason, sello. Kuusankoskitalon Kuusaa-sali 3.4.

Katja Juurikko

Jousistoon kuului muun muassa seitsemän kontrabassoa. Kuva on keskiviikon harjoituksista.
Jousistoon kuului muun muassa seitsemän kontrabassoa. Kuva on keskiviikon harjoituksista.

Japanin filharmonisen orkesterin historiallinen konsertti Kouvolassa oli kokemus isolla Koolla. Timanttisen hiottu soittajisto, punnittuja tulkintoja rakentanut johtaja, karismaattinen solisti ja vielä upeasti suuren kehityslinjan luonut ohjelma.

Ainoa varaus täytyi laittaa salin kohdalle. Valitettavasti suuren orkesterin suuri sointi ei tahtonut mahtua Kuusaa-salin akustiseen tilaan, vaikka hienosta salista onkin kyse.

Kouvolasta maailmalle singahtaneesta Pietari Inkisestä on kypsynyt mestarismies. Hänen johtamisensa ja tulkintansa olivat tyylikkään musisoinnin perikuvia. Hän ei riehunut mutta ei jäänyt myöskään etäiseksi. Musiikin rakentuminen oli hänellä kontrollissa alusta loppuun.

Jos ei outoja tapahdu, Sheku Kanneh-Mason tulee olemaan tulevien vuosikymmenten suursellistejä.

Muutaman kerran koin hänen pitämänsä tauot vaarallisen pitkinä jännitteen säilymisen kannalta, mutta loppujen lopuksi draama kantoi aina.

Toru Takemitsun Requiem jousille soi unenomaisen kauniisti. Alakuloiset meditaatiot soljuivat kiireettömästi, ja taitteiden päätteeksi soineet soolot antoivat murheelle henkilökohtaisen äänenpainon.

Sellisti Sheku Kanneh-Mason oli illan solisti.

Edward Elgarin Sellokonsertto tarjosi nuorelle Sheku Kanneh-Masonille paikan hehkuttaa upeaa Amati-selloaan. Ja sen hän myös teki tehden suuren vaikutuksen läsnäolollaan. Hän tulkitsi suurella formaatilla, laajalla dynaamisella skaalalla, tinkimättömästi, vaikuttavasti.

Jos ei outoja tapahdu, tämä nuori mies tulee olemaan tulevien vuosikymmenten suursellistejä.

Pietari Inkinen oli huippumies myös solistin rinnalla. Sellistin hiljaisimmatkin kuiskaukset saivat tilaa, suuri orkesteri ei peittänyt. Yhteispeli oli erityisen saumatonta.

Sibeliuksen toisen sinfonian ja ylimääräisenä kuullun Finlandian parissa Inkinen osoitti olevansa korkean kaliiperin Sibelius-tulkki.

Hän tasapainotti soinnin soitinryhmien välillä taitavasti ja rakensi asteittain aukeavat tematiikat ja nousut komeasti. Hän ei antanut Sibeliuksen kuohuvuuden tempautua pingotukseksi, vaan säilytti ilmaisun temperamentin pohjoismaisena.

Ja hienon orkesterin kurinalaisuus täydensi nautinnon. Jousisto, jossa oli massaa — muun muassa seitsemän kontrabassoa — soi muhkean tasalaatuisesti. Taidokkaat puupuhaltajat puhalsivat yhteen hiileen, eikä esiin pompahdelleita persoonallisuuksia ollut. Ja niin edelleen.

Lopputulos oli luultavasti hiotuinta orkesterisoittoa, mitä Kuusaa-salissa on kuultu.

Hyvää: Kaikki.

Huonoa: No, ei huonoa, mutta suurempi sali olisi ollut poikaa.

Erityistä: Sulka hattuun tämän luultavasti ainutlaatuisen vierailun mahdollistaneille.

Luetuimmat