Teatteriarvio: Vaikeaselkoinen Paniikki Kuusankoskella

Mika Myllyaho: Paniikki. Ohjaus Kimmo Rämä. Valosuunnittelu, esitystekniikat ja äänet Jyrki Kleimola. Lavastus ja tarpeisto Elina Perälä. Puvustus Mervi Suvela ja työryhmä. Kuiskaaja ja tarpeisto Elina Winne. Video Kalevi Järvinen. Lavalla Maija Kuntsi, Olli-Pekka Lattu ja Kimmo Puhakka. Ensi-ilta Kuusankosken teatterin Luolanäyttämöllä 6.9.

Heidi Koskinen-Järvisalo

Kolme kaverusta kasvattaa paniikkia, kun kyky selvittää omia asioita on hapero. Kuvassa Kimmo Puhakka, Olli-Pekka Lattu ja Maija Kuntsi.
Kolme kaverusta kasvattaa paniikkia, kun kyky selvittää omia asioita on hapero. Kuvassa Kimmo Puhakka, Olli-Pekka Lattu ja Maija Kuntsi.

Pakko tunnustaa heti alkuun: Putosin kärryiltä. Ehkä en osaa sisäistää miesahdistusta riittävästi, tai sitten olen katsojana kangistunut.

Älylläni ymmärsin Mika Myllyahon kirjoittaman Paniikki-esityksen kärjen ja huumorin, mutta tunnetasolla en päässyt mukaan. Näytelmän jujuna on se, että muutamat miehet kasaantuvat yhteen ahdistumaan ja panikoimaan, kun nais- ja perhesuuhteet mättävät, työt tökkivät ja kyky selvittää omia asioitaan on repaleinen. Tätä sumaa aletaan sitten perata keskinäisellä diletanttiterapoinnilla.

Tilanteet ovat siis sekä ahdistavia että naurettavia.

En saanut ohjaajan näkemyksetä otetta. En tajunnut, vaihtavatko näyttelijät roolia lennossa, ilman ulkoisen gestiikan tai puhetavan muutosta, miten aika kului näytelmässä ja oltiinko koko ajan samassa tilassa. Piti esityksen jälkeen tarkistaa Näytelmäkulman sivuilta referaatti. Se selvensi asiaa.

Välillä puhuteltiin ’bechtiläisittäin’ suoraan yleisöä ja heiteltiin tekstin sekaan paikallisuuksia. Taitekohdat nyt ja tässä -hetkien ja kolmikon keskinäisen todellisuuden välillä eivät hahmottuneet. Toiminnoissa oli paljon merkityksetöntä liikettä. Esimerkiksi ostoskärrien kanssa temppuiltiin, kaalinpää oli assosiatiivisesti Hamletista lainattu pääkallo, mutta sen pilkkomisen merkitys jäi tyhjäksi.

Näyttelijää helpottaa, kun saa liikkua, mutta kun pontimena ei ole joko henkilöiden välistä tai yksilön oman tunnetilan painetta, syntyy jännitettä purkavaa seilaamista.

Välillä rajuiltiin savun, strobovalojen ja vankan musiikin kera. Vaikuttavia kohtia, mutta minusta jotenkin irrallisia.

Tunnetilat rakennettiin enemmän ulkoisesti kuin sisäisesti, jolloin paineen kasautuminen paniikiksi jäi ohueksi.

Tunnetilat rakennettiin enemmän ulkoisesti kuin sisäisesti, jolloin paineen kasautuminen paniikiksi jäi ohueksi. Kun henkilöiden väliset ristiriidatkin esitettiin melko vaarattomina, jäivät esityksen latautumiset ja purkautumiset vajaatehoisiksi. Tämä jäsentymättömyys vaikeutti seuraamista.

Hankalaa oli sekin, että toiminnan painopiste oli koko ajan oikealla. Vasemmalla istuvan katsojan niska oli kestokierteellä, kun tila on leveä suorakaide.

Lavalla Olli-Pekka Lattu loi latautuneimman hahmon. Varsinkin alussa oli hyvää olemista ja toimimista, mutta loppua kohti hänkin alkoi liukua samaan muotoon muiden kanssa. Esiintyjien huomion vei osin keskittyminen omaan näyttelemiseen. Silloin on vaikeaa heittäytyä ja saada tulta tulkintaan. Osansa se varastaa myös näyttelijöiden keskinäisestä kontaktista.

Uskon silti vakaasti, että toistojen myötä Paniikki iskee, kypsyy ja alkaa elää. Kannattaa siis käydä katsomassa.

Hyvää: Suhteellisen tuore teksti.
Huonoa: Työlästä katsottavaa.
Erityistä: -

Luetuimmat

Uusimmat uutiset