Kannaksen viimeinen kutsuhuuto

Hanneriina Moisseinen: Kannas. 240 sivua. Kreegah Bundolo 2016.

ote sarjakuvasta

Hanneriina Moisseinen piirtää lyijykynällä.
Hanneriina Moisseinen piirtää lyijykynällä.

Karjala kesällä 1944. Sairastuvalta karannut ja mielenterveytensä menettänyt sotamies Auvo Oksala harhailee läpi metsän.

Jossain lähellä maalaistyttö Maria Shemeikka odottaa isää kotiin rahdinajosta. Neuvostoarmeija lähestyy vääjäämättömästi nuoren naisen kotikylää. Idästä saapuva evakkojen virta täyttää maantiet.

Kannas nostaa Moisseisen kotimaisen sarjakuvan harvalukuiseen mestariluokkaan.

Hanneriina Moisseisen sarjakuvaromaani Kannas on kertomus sodan ulkopuolisista: eksyneestä sotilaasta, kotiseutunsa menettävästä naisesta ja eläimistä. Ihmiskunnan synnyttämien kauhujen mittarina toimii erityisesti kovia kokeva karja, jonka merkittävästä roolista 1940-luvun agraari-Suomessa Moisseinen muistuttaa.

Moisseinen kuvittaa mustavalkoiset työnsä luottaen ainoastaan lyijykynään. Se on itsevarman taiteilijan ratkaisu, joka toimii Kannaksen kaltaisessa tarinassa, jossa historiaa valaistaan lähes yksipuolisesti yksilön omien kokemusten näkökulmasta.

Napakka ruutujako tarjoaa kertomukselle tukevoittavat raamit. Tiivis ja harkittu rytmi estää sinänsä lyyristä tarinaa harhautumasta liikaa pelkäksi tunnelmakuvasarjaksi. Tasapainottavana elementtinä toimii myös Marian kuuntelema radiolähetys. Sen ruutujen läpi jatkuva puhe on peräisin autenttisesta rintamalta välitetystä aikalaisohjelmasta.

Yllättävä tyylillinen ratkaisu on Puolustusvoimien oman SA-arkiston valokuvien laaja käyttö. Sivun kokoisia kuvia on ripoteltu tarinan sekaan useita kymmeniä. Ne pitävät sisällään oman jylhän todistusvoimansa evakkojen kärsimyksistä, mutta rikkovat osaltaan itse lukukokemusta.

Kannaksen hienoimmat hetket avaavat tunteellisesti ihmisen ja eläimen syvää suhdetta, joka modernin tehotuotannon aikakaudella tuntuu kaukaiselta. Tämän menetetyn ihmisen ja eläimen liiton symboliksi nousee Marian iltahuuto, nyt maaseudulla vaiennut vanha arkirituaali.

Edellisessä sarjakuvaromaanissaan (Isä, 2013) Moisseinen ammensi lapsuuden tragediastaan, isänsä selvittämättä jääneestä katoamisesta. Viimeistään Kannas nostaa hänet kotimaisen sarjakuvan harvalukuiseen mestariluokkaan.

En muista nähneeni Suomi-sarjakuvan sivuilla mitään niin riipaisevaa, kuin kohtauksen jossa Auvo auttaa laumasta eksynyttä lehmää lypsämällä sen. Ämpärinä toimii kuolleen sotamiehen reikäinen kypärä. Lehmä saa helpotuksensa, mies maitoa.

Ihmisenä romahtanut Auvo toimii lopulta maalaisen syvällä intuitiolla, joka on vanhempaa ja vahvempaa perua kuin itse kristillinen moraali. |

Tuukka Vartiainen

Hyvää: Tunteellisesti voimakas, taidokkaasti rakennettu sarjakuvateos.

Huonoa: Olisivatko valokuvat toimineet paremmin omana liitteenään lopussa?

Erityistä: Kannaksen ympärille rakennettu myös taidenäyttely ja soundtrack.

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.

Lue kommentointiohjeet