Kouvolan Sanomien kriitikko antaa kaikille tämän viikon elokuvaensi-illoille neljä tähteä — Sofi Oksasen toisen romaanin filmatisointi Baby Jane jatkaa kotimaisten queer-elokuvien sarjaa

Viikon ensi-illoista kaikki ovat Kouvolan Sanomien kriitikon mukaan neljän tähden elokuvia, jopa Hollywoodin uusintaversio chileläisestä Gloriasta. Willem Dafoe puolestaan ansaitsi Oscar-ehdokkuuden roolistaan taidemaalari Vincent van Goghina.

Sanna Vanninen

Pikin (Maria Ylipää) ja Jonnan (Roosa Söderholm) vuorovaikutus on luonnollista Sofi Oksas -filmatisoinnissa Baby Jane.
Pikin (Maria Ylipää) ja Jonnan (Roosa Söderholm) vuorovaikutus on luonnollista Sofi Oksas -filmatisoinnissa Baby Jane.

Paljastava Sofi Oksasen filmatisointi

Baby Jane (Suomi, 2019).

Ohjaus: Katja Gauriloff.

Rooleissa: Roosa Söderholm, Maria Ylipää, Nelly Kärkkäinen, Lauri Tilkanen.

Kesto 93 minuuttia.

K12.

Sofi Oksasen romaaniin perustuva elokuva näkee vihdoinkin päivänvalon. Projektia on työstetty kauan. Puhetta elokuvan tekemisestä oli jo viisi vuotta sitten. Alkuperäinen ensi-ilta oli 2017, kunnes elokuvan synnytys pitkittyi jo tämän vuoden puolelle.

Tarina seuraa uutta junantuomaa helsinkiläistä Jonnaa (Roosa Söderholm), joka rakastuu lumoavaan ja intohimoiseen — ehkä vähän vaaralliseenkin — Pikiin (Maria Ylipää). Kukoistava romanssi ei kuitenkaan ole ongelmaton. Energiaa sykkivän pinnan alla on syvää synkkyyttä.

Aiemmin dokumenttielokuvillaan Säilöttyjä unelmia ja Kuun metsän Kaisa kiitoksia keränneen Katja Gauriloffin ensimmäinen näytelmäelokuva ei tyylillisesti lähde lavastamaan tilanteita, eikä pyydä näyttelijöiltään teatterikoulumaista ulosantia. Silloinkin kun kuvat on sommiteltu huolella ja niiden takana on narratiivia, päätyy kuvaaja Heikki Färm (toinen dokumenttien konkari) suorastaan pysäyttämään hetket valokuviksi.

Gauriloffin kokemattomuus näyttelijäohjaajana näkyy onneksi harvoin. Silti toisinaan tuntuu siltä kuin ohjaaja olisi pyytänyt näyttelijöitään ilmaisemaan jotakin hyvin monimutkaista hyvin lyyrisin tavoin. Tämä voi johtaa paatoksellisuuteen.

Onneksi Maria Ylipään ja Roosa Söderholmin vuorovaikutus tuntuu niin luonnolliselta, etteivät ylidramaattinen angsti ja intohimon heikkous muuta tärkeitä huomioita mielenterveysongelmista liian alleviivaaviksi.

Baby Jane ei ole ensimmäinen kotimainen queer-elokuva, mutta se on selkeästi eturintamassa ja sillä on jotakin sanottavaa. Elokuva nostaa esille asioita, jotka varmasti puhuttavat vähemmistöjen keskuudessa, ja pitäisivät puhuttaa myös yleisemmin.

Yksi elokuvan parhaista puolista on sen asettaminen Kallioon. Tämä nuorten helsinkiläisten vapaamielinen kaupunginosa esiintyy monimuotoisena ja kiinnostavana paikkana ja on suorastaan mahdotonta ajatella, että Baby Jane olisi sopinut elokuvana mihinkään muuhun lokaatioon.

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Realistinen tyyli. Ylipään ja Söderholmin kemia. Kallio.

Huonoa: Päätyy toisinaan turhan ylidramaattisiin keinoihin.

Erityistä: Baby Jane -kirjan oikeudet on myyty yhdeksään eri maahan.

CBS Films

Willem Dafoe ansaitsi Oscar-ehdokkuuden roolistaan taidemaalari Vincent van Goghina.

Kohutun maalarineron viimeiset vuodet

Van Gogh — Ikuisuuden porteilla (At Eternity's Gate, Sveitsi/Irlanti/Iso-Birtannia/Ranska/Yhdysvallat, 2018).

Ohjaus: Julian Schnabel.

Rooleissa: Willem Dafoe, Oscar Isaac, Mads Mikkelsen, Mathieu Amalric, Rupert Friend, Emanuelle Seigner.

Kesto 111 minuuttia.

K12.

Willem Dafoe ansaitsi Oscar-ehdokkuuden roolistaan taidemaalari Vincent van Goghina. Hän liittyy Kirk Douglasin, John Hurtin ja Tim Rothin kaltaisten näyttelijöiden joukkoon jotka ovat kaikki esittäneet taiteilijaa henkilökuvissa.

Jokin van Goghissa kiehtoo. Se ei ole Ainoastaan ekspressionismin tienraivaus, vaan myös monet kiinnostavat ja skandaalimaiset tarinat hänen ympärillään.

Kertomuksissa Vincent van Gogh on hullun taiteilijan arkkityyppi. Kaikki tietävät korvan irtileikkauksesta. Tästä on tullut yhtä iso osa mielikuvaa, kuin tämän maalaamista viljapelloista tai auringonkukista.

Ikuisuuden porteilla keskittyy kuvaamaan van Goghin aikaa Ranskan Arlesissa, ystävyyttä Paul Gaugainin (Oscar Isaak) kanssa ja kamalaa viimeisien vuosien psyyken syöksykierrettä, jolloin tukena oli lähinnä vain Theo-veli (Rupert Friend).

Hyvin paljon ohjaaja-taidemaalari Julian Schnabelin Perhonen lasikuvussa -elokuvan tavoin katsojalle pyritään tarjoamaan päähenkilön perspektiivi maailmaan. Siksi luvassa on paljon proosamaista taivaiden hapuilua, kun Van Gogh yrittää vangita valonsa ja ymmärtää kaikkeutta. Monta kuvaa tuulessa heiluvista kasvin varsista.

Benoît Delhommen kuvaus vangitsee luontoa kauniisti, mutta heittäytyy ajoittain tyylitteleväksi. Väripaletti ja valon käyttö muuttuu ajoittain hyvin selvästi Van Goghin maalausten inspiroimaksi. Ehkä juuri näissä maisemissa, juuri tällaisena päivänä, mestarimaalari näki jotakin minkä onnistui vangitsemaan.

Kun nämä inspiraation hetket katoavat ja mielenterveys alkaa murenemaan, muuttuvat kuvat suorastaan väreistä pestyiksi. Lohduttoman ja mitäänsanomattoman, tasaisen pehmeän valon kyllästämäksi, karkeiden tekstuureiden muraaleiksi.

Näissä kuvissa mikään ei enää kasva. Auringonkukatkin ovat mustuneet pystyyn.

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Upeasti kuvattu. Dafoen roolisuoritus.

Huonoa: Hyvin perinteinen henkilökuva.

Erityistä: 62-vuotias Dafoe on 25 vuotta vanhempi kuin 37-vuotiaana kuollut van Gogh.

Jaimie Trueblood

Julianne Moore ja John Turturro näyttelevät aikuisella iällä rakkautta ja itseään etsiviä ihmisiä, chileläiselokuvan amerikkalaisessa uusintaversiossa.

Itsetutkiskelua tanssilattialla

Gloria Bell (Chile/Yhdysvallat, 2018).

Ohjaus: Sebastián Lelio.

Rooleissa: Julianne Moore, John Turturro, Michael Cera, Rita Wilson, Alanna Ubach.

Kesto 102 minuuttia.

K12.

On aina kummallinen ilmiö, kun Hollywoodiin saapuva kansainvälinen ohjaaja päätyy tekemään yhden elokuvistaan uusiksi. Nyt vain englanniksi ja isommilla tähdillä.

Mikä ajaa ohjaajan toistamaan saman prosessin? Onko kyseessä raha vai helppo tapa saada jalka oven väliin uusilla markkinoilla? Eikö angloamerikkalainen hiilikopio ole aina hieman värittömämpi?

Fantastinen nainen -elokuvallaan parhaan vieraskielisen Oscarin voittanut Sebastián Lelio on tehnyt juuri näin. Yksi hänen kotimaisista tarinoistaan on saanut uuden amerikkalaisen paketoinnin.

Eikä lopputuloksesta ole oikeastaan mitään pahaa sanottavaa. Lelion Gloria Bell on osoitus siitä, että taitava tarinankertoja voi toistaa parhaat juttunsa väsähtämättä.

Elokuvan suurin valtti on elämää hehkuvassa Julianne Mooressa, joka näyttelee Gloriaa, keski-ikäistä, maailmaa janoavaa eronnutta naista. Tutuksi käyneillä Los Angelesin öisillä tanssilattioilla Gloria törmää Arnoldiin (John Turturro).

Kaksikon välillä kipinöi. Alkava romanssi ei ole kuitenkaan niin selkeä kuvio, koska Glorialla on jo ihmisiä elämässään. Kaiken mahduttaminen johtaa ristiriitoihin.

Gloria Bell on sykkivä draama itsensä löytämisestä. Se muuttuu lähes kuplivan ihanaksi käyttäessään hyväkseen hyvin perinteisiä romanttisen komedian keinoja — tosin eri lopputuloksin.

Mooren roolisuorituksen avulla elokuva pystyy samalla sekä kuvaamaan ihmissuhteiden ja perhe-elämän syviä uria että nauttimaan ihanasta auringonpaisteesta.

NELJÄ TÄHTEÄ

Hyvää: Julianne Moore. Oivaltavaa henkilökuvausta.

Huonoa: Uusintaversio.

Erityistä: Perustuu chileläiseen Gloria-elokuvaan vuodelta 2013.

Luetuimmat