Teatteriarvio: Kouvolan teatteri jatkaa nostalgialinjalla - Ruokarouvan tytär on sympaattinen nuoruuskuvaus, jossa 1920-luku ei nouse täyteen hehkuunsa

TIMO TUVIALA

Intohimoinen runonlausuja Alli (Elina Ylisuvanto) hurmaa yleisönsä.
Intohimoinen runonlausuja Alli (Elina Ylisuvanto) hurmaa yleisönsä.

—Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär. Ohjaus Sini Pesonen. Sävellykset ja sanoitukset Iikka Kahri. Lavastus Camilla Nenonen. Puvustus Laura Dammert. Koreografia Maija Nurmio. Valosuunnittelu Esa Kurri. Äänisuunnittelu Antti Helineva.

Kantaesitys Kouvolan teatterissa 8.2.

Panu Poutasen helmiin kiedotussa Coco Chanelissa on hyvin oivallettua uhkaa.

Kouvolan teatterin ohjelmistovalinnat ovat olleet viime aikoina huomiota herättävän nostalgisia.

Tangomusikaali Satumaa kertoo säveltäjä Unto Monosen (1930—1968) elämästä. Pesärikko — suurenmoinen tulkinta — vie katsojan takavuosikymmenten sukuyhteisöön. Näytelmä joka menee pieleen -farssi painottuu 1920-luvun kartanojännärin lavasteisiin.

Tulevan syyskauden taas avaa musikaaliklassikko My Fair Lady, joka tunnelmoi 1900-luvun alun Lontoossa.

Torstaina kantaesityksensä saanut Ruokarouvan tytär sijoittuu 1920-luvun puoliväliin. Kantaesitys on aina lämpimästi tervetullut! Mieleen hiipii kyllä kysymys, olisiko teatterilla jotakin sanottavaa myös nykypäivästä.

Musiikkinäytelmä Ruokarouvan tytär perustuu Enni Mustosen eli Kirsti Mannisen viime vuonna ilmestyneeseen romaaniin. Kirja jatkaa erittäin suosittua Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa, joka kertoo piikatytöstä täysihoitolan omistajaksi kohoavasta Idasta.

Uutuusteoksessa päähenkilöksi nousee Idan (näyttämöllä Satu Taalikainen) tytär Kirsti (Emma-Sofia Hautala). Luvassa on kasvutarina: nuori ylioppilas ja taidokas ompelija tarpoo halki aikuisuuden alun ja etsii paikkaansa niin työssä kuin rakkaudessa. Jälkimmäinen puoli ei jouda lietsoutua esityksessä suoranaiseen roihuun vaan viipyilee söötisti.

Kirjan tapaan näytelmän yleistunnelma on sydämellinen ja symppis, ja boheemielämän kuvaus viihdyttää. Osa kirjasarjan hurmasta piilee siinä, että fiktiivisten hahmojen elämään kietoutuu historiallisia kulttuuripersoonia. Heistä nousevat Kouvolassa näyttämölle asti Tulenkantajien maineikas kirjailijaporukka ja muotimaailman ikoni Coco Chanel.

Ilahduttavaa on se hyvä maku, jolla näyttämölle on tuotu useita drag-hahmoja. Panu Poutasen helmiin kiedotussa Coco Chanelissa on hyvin oivallettua uhkaa.

1920-luvun hohdokas epäsovinnaisuus ja eksotiikka välittyvät visuaalisesti lähinnä Laura Dammertin puvustuksessa.

Näyttämökuva on siinä määrin riisuttu, että paikoin joukkokohtauksissakin on kalpeutta. Näyttämön täyttävä art deco -henkinen porraselementti on uljas ja makeasti muuntuva, mutta jättää kaipuun tulla lumotuksi. Tunne korostuu väliajan jälkeen, kun päähenkilö matkaa koti-Suomesta elämänsä seikkailuun, sinänsä vetävästi työstettyyn paheelliseen Pariisiin.

Sini Pesosen ohjaustyö on eloisaa ja tyylikästä. Iikka Kahrin luoma sävelmaailma on pitkälti moderni. Musiikillisiin huippuhetkiin kuuluu Hautalan ja Taalikaisen koskettava Löydä oma tiesi. Miellyttävä on myös Emma-Sofia Hautalan ja Kirstin ihastusta Iivoa näyttelevän Petteri Hautalan duetto Elämä kuljettaa.

Hautalan suoritus Kirstinä on herkkä ja vivahteikas. Rinnalla näyttäytyy vahvana hahmona kasvattisisar, jota esittää Elina Ylisuvanto. Tämän Alli — nuori runonlausuja — on valloittava tyyppi. Niin valloittava, että Kirsti jää väkisinkin varjoon.

Näytelmän kenties hienoin hetki koittaa, kun Alli nousee vihreässä mekossaan estradille ja lausuu selkä teatteriyleisöön päin Katri Valan pakahduttavan runon Kukkiva maa (1924). Elää, elää, elää! / Elää raivokkaasti elämän korkea hetki.