Näyttelyarvio: Kouvolan taiteilijaseuran näyttely tekee vaikutuksen myös verkossa — Kuvataidekriitikko ehti nähdä juhlakatselmuksen museossa ja tunsi jo silloin olevansa etuoikeutettu

Näyttely: Koutan 10-vuotisjuhlanäyttely Myötä avautui helmikuun alussa ja esitteli teoksia 34 taiteilijalta.

Poikilo-museot

Sanna Majanderin Viivan olemus. Taustalla Björgvin Björgvinssonin valokuvateoksia.
Sanna Majanderin Viivan olemus. Taustalla Björgvin Björgvinssonin valokuvateoksia.

Kävin Kouvolan taiteilijaseuran Koutan juhlanäyttelyssä torstaina aamupäivällä 12. maaliskuuta. Taidemuseo Poikilossa oli hiljaista, ja tunsin itseni etuoikeutetuksi – sain rauhassa katsella ja kuunnella teoksia.

Vaikka uutiset kotimaasta ja maailmalta vaikuttivat jo huolestuttavilta, en olisi osannut kuvitella, että vain vajaata viikkoa myöhemmin koko museo joutuisi sulkemaan ovensa.

Nyt näyttelyn voi vaeltaa läpi myös museon verkkosivuilla. Ajatus on hauska ja lopputulos verkossa onnistunut.

Virtuaalinäyttelyssä kuljeskellessa tuntuu melkein siltä kuin pääsisi käymään museossa. Tilassa pystyy kulkemaan helposti, ja teoksia voi tarkastella eri puolilta. Osaan niistä on yhdistetty lyhyt videoklippi. Mukaan on laadittu myös erilaisia tehtäviä.

Toteutus on vaatinut selvästi paljon työtä.

Nyt kuitenkin kerron, miten koin näyttelyn aamupäivällä 12. maaliskuuta.

Poikilo-museot

Erik Laineen maalaukset Raw Sienna ja Blue Matter.
Erik Laineen maalaukset Raw Sienna ja Blue Matter.

Myötä-näyttely vaikuttaa kutsuvalta jo kynnyksellä. Kouvolan taidemuseon nurkkiin piirtyy varjoja ja värejä, jossain liplattaa vesi. Teoksia ei ole numeroitu, joten katsoja saattaa itse valita polkunsa.

Ensimmäiseksi silmäni osuvat Säde Hirvosen neljän teoksen sarjaan. Geometriset ja orgaaniset muodot ovat varovaisessa vuoropuhelussa. Uskaltaako Umbra jutella Indigolle, vai kannattaako pysyä oman valkoisen neliön sisällä?

Takaseinältä hehkuvat Tuula Gonzalesin tekstiilit.

Punainen maaväri kertautuu Jouni Salosen grafiikassa. Korkeissa, kapeissa vedoksissa ohikiitävän havainnon kaltaisia kuva-aiheita kannattelevat karyatidit kuin jalustalle korotettuina muistoina.

Minna Rissasen monokromaattiset valokuvissa toistuvat aiheet – kivet, ryteikkö – onnistuvat välittämään jotain siitä, miten visuaalinen muistimme vaeltaa yksityiskohdissa. Luontokokemukset ja paikat rakentavat osaltaan ihmisen identiteettiä.

Poikilo-museot

Irmeli Tarmon teoksia.
Irmeli Tarmon teoksia.

Näyttelyn ripustuksen oivaltava dramaturgia alkaa valjeta, kun Tiiu Anttisen pronssiveistokset tulevat vastaan kulman takana kuin Rissasen valokuvien ryteiköstä esiin mönkineet otukset.

Tiiu Anttisen pronssiveistokset tulevat vastaan kulman takana kuin Rissasen valokuvien ryteiköstä esiin mönkineet otukset.

Musta mattapinta Irmeli Tarmon suurikokoisissa töissä puolestaan saa vastakaikua Hanna Peräkylän rouheassa, tilallisessa teoksessa Building / Unbuilding, joka muistuttaa keskeneräisyyden kauneudesta.

Erik Laineen niin ikään mattapintaiset akryyli- ja temperamaalaukset saavat pohtimaan materiaalivalinnan vaikutusta teoksen kokemiseen. Kun pinta ei kiillä, värin ja katsojan väliin ei jää mitään etäännyttävää.

Sanna Majanderin teos Viivan olemus on roikkuva veistos, joka hämärtää kaksi- ja kolmiulotteisen rajaa. Björgvin Björgvinssonin mustavalkoiset luontovalokuvat vastapäisellä seinällä vievät ajatusta viivasta ja piirtäjästä vielä syvemmälle.

Museon yläkerrassa äänet tulevat katsomiskokemuksen tueksi. Irja Ahtovirran alttarimaista installaatiota Kasvun taika säestää luurista kuuluva linnunlaulu.

Myös Eeva-Liisa Puhakan ja Jonne Pitkäsen Milky Wayhin kuuluu ääniteos. Äänet vahvistavat laboratorion lasiputkistoa muistuttavan teoksen kokemista suorastaan elokuvamaisella tavalla.

Marja-Leena Hulkkosen vedoksessa Kohti unohdusta on umpeenkasvava puutarha. Katariina Silvolan grafiikat eri taustoissa toistuvasta siluetissa tuntuvat myös pohtivan unohtamista, mutta jotenkin lempeästi.

Ehkä kaiken muistaminen ei olekaan niin tärkeää?

Poikilo-museot

Eeva-Liisa Puhakka ja Jonne Pitkänen: Milky Way.
Eeva-Liisa Puhakka ja Jonne Pitkänen: Milky Way.

Yläkerran varsin runsaasta kokonaisuudesta yhdeksi teemaksi nousee ihmisyys ja sen rajojen koettelu.

Ville Viinikaisen, Manja Riihelän ja osittain myös Sanna Halmeen eläinteemaisissa töissä ihminen näyttäytyy outona itselleen ja muille. Teokset heittävät merkityksiä myös Mikko Sakalan köysimaalauksiin, jotka alakertaan sijoitettuina olisivat tulleet koetuiksi ehkä enemmän volyyminsa ja väriensä kautta.

Brenda Jiménezin ja Martin Bircherin interaktiivinen teos touch on jo tekona sympaattinen ("kosketa kevyesti paperimassahirveä!"), mutta joka kylmän valonsa sekä väri- ja äänivalintojensa kautta onnistuu abstraktisti luomaan katsojalle jonkin pohjoisen luontoelämyksen kaltaisen.

Kokonaisuus on rikas ja katsojaa hienosti huomioiva. Näyttelyssä tuntemani etuoikeutuksen tunne syvenee nyt, kun ajattelen, että tuo käynti jäi viimeiseksi todelliseksi näyttelykokemuksekseni joksikin aikaa.

Kotimaan ja maailman museoiden verkkotarjonta kannatelkoon, kunnes taas pääsemme taidenäyttelyihin ja toistemme seuraan.

Tutustu virtuaalinäyttelyyn täällä

Kommentoidut