Teatteriarvio: Yegorov Popanoffista on vaikea olla kiinnostumatta

Mikko Hovi

Yegorov Popanoffissa näyttämöllä ovat Sami Lahtinen ja Roosa Raanoja.
Yegorov Popanoffissa näyttämöllä ovat Sami Lahtinen ja Roosa Raanoja.

Yegorov Popanoff — Rakkaudesta. Käsikirjoitus ja ohjaus Sami Lahtinen. Koreografia Roosa Raanoja. Lavastus ja puvustus Elina Perälä. Valot ja äänet Jyrki Kleimola. Jokiteatterin kantaesitys Kuusankosken Taideruukin Pato-klubilla 21.2.

Kuusankoskelaisen Sami Lahtisen esikoisteos jää sopivasti vaivaamaan.

Kuka on tämä Yegorov Popanoff, epävakaan oloinen mies, jonka voi sanoa kokeneen rakkauden ihanuutta ja inhottavuutta riittämiin — mies, joka kuvailee tunteita ruumiillisesti ja toimintaa runollisesti?

Monologi ei vastaa kysymykseen tyhjentävästi. Selvästi ollaan jossakin idässä, jollakin kaukaisella vuosikymmenellä. Tähän viittaavat niin lavastus, puvustus kuin maailma, jota Popanoff kuvailee.

Nimiroolissa nähtävän Lahtisen ilmaisutapa on dramaattinen. Hän suosii tehokeinona toistoa, joka lipsauttaa teosta välillä patetian puolelle.

Parhaimmillaan monologin toteutuksessa on ytyä. Lahtisen Popanoff tuntuu palavan sisältä käsin.

Karskin ja jylhän nimihahmon suuhun istuu luontevasti fyysinen teksti. On ruumiinaukkoa, raatelua, työntymistä, valumista. Rinnalle asettuu tasapainottavasti Roosa Raanojan koreografia.

Voimakkaisiin tunteisiin eläytyvä liikekieli on kulmikasta ja nykivää, sitten ojentautuvaa ja syleilevää. Se haalii voimaa myös näyttämön pinnasta.

Raanojan hahmo on mahdollista nähdä päähenkilön rakastettuina tai unenomaisena olentona, ei henkilönä.

Nimiroolissa nähtävän Lahtisen ilmaisutapa on dramaattinen.

Musiikki ja muu äänimaailma pitkälti ilahduttavat. Heti kättelyssä ilmoille rämähtää laulaja-lauluntekijä Joose Keskitalon kappale Tule minun luokseni, kulta. Se virittää katsojan vastaanottamaan jotakin vaikeasti määriteltävää.

”Olen liian kauan joutunut syömään vain omaa ruumista / Ja nämä veitset ne odottavat sinua ja sinun lihoja / Ja kattilassa vesi kiehuu sinun osista.”

Lopun kappalevalinta sen sijaan latistaa vaikuttavasti kasvatettua tragediaa.

Lahtinen on kertonut halunneensa teoksessaan konkretisoida tunteet, esittää, miltä ne voisivat näyttää. Suuremman huomion vie kuitenkin Popanoffin monimutkainen persoona, josta on vaikea olla kiinnostumatta.