Kouvolalainen Marja Davidsson, 51, ei ajattele kuolemaa pudottautuessaan tyhjyyteen 4000 metristä — katso videot liitopukuhypystä

Marko Väyrynen

Marja Davidsson lentää etualalla, takana Sanna Hilpas.
Marja Davidsson lentää etualalla, takana Sanna Hilpas.

Marja Davidsson, 51, istuu Cessna Grand Caravan 208 -potkuriturbiinikoneessa Utin lentokentän kiitoradan päässä.

Laskuvarjo on pakattu selkäreppuun ja yllä on valkovihreä wingsuit-asu eli liitopuku. Tai ”mekko”, kuten hyppyporukoissa sanotaan.

"Keskivertosuorituksenkin jälkeen olo on kuin olisi juuri käynyt treffeillä jonkun superihanan kanssa." Marja Davidsson

Davidsson tietää, että pian hänen elimistönsä saa mielihyvähormonisuihkun. Tiedossa on kaksi minuuttia puhdasta riemua.

Sitä ennen on kuitenkin edessä 20 minuuttia kestävä nousu. Sen aikana Davidssonin vatsaa kipristelee. Hän tekee mindfulness-tyyppisiä hengitysharjoituksia, sillä huomio pitää saada tähän hetkeen.

Myös laulaminen rauhoittaa. Usein Davidsson lauleskelee nousun aikana Leevi and the Leavingsin Sopivasti lihavaa tai Katri Helenan Nuoruus on seikkailua.
Kun kone on 4 000 metrissä ja liukuovi nousee, Davidsson vilkaisee ulos nähdäkseen, missä ollaan. Sitten hän varmistaa kavereilta, että kaikki on kunnossa — ja pudottautuu tyhjyyteen.
— Silloin olen jo jossain muualla.

Kuin olisi käynyt superihanilla treffeillä

Jumankauta me mennään lujaa! Tämä on niin siistiä!

Siinä Davidssonin ajatuksia, kun hän ensimmäisiä kertoja hyppäsi liitopuvussa muun ryhmän mukana. Parvikokemus oli tajunnanräjäyttävä.

Hyppäämisen tenhoa on vaikea selittää. Davidsson pohtii hetken, kannattaako edes yrittää. Hän ottaa haasteen vastaan.

— Keskivertosuorituksenkin jälkeen olo on kuin olisi juuri käynyt treffeillä jonkun superihanan kanssa.

Davidsson on rakastanut hyppäämistä nuoresta asti. Hän aloitti harrastuksen 17-vuotiaana ja lopetti yhdeksän vuotta myöhemmin.

Noihin vuosiin liittyy paljon muitakin muistoja, mutta ne eivät ole mukavia.

Davidsson eli onnellisen lapsuuden, mutta kolmannella luokalle mentyään hän valikoitui koulukiusatuksi. Hän masentui pahasti 12-vuotiaana. Levoton, addiktoituva luonne ja kiusaamiskokemukset johtivat siihen, että 16-vuotiaana hän tarttui pulloon.

Davidsson eli kymmenen vuotta itsetuhoisesti ja käytti liikaa alkoholia. Pian rahat eivät enää riittäneet hyppäämiseen, mutta juomiseen kyllä. Hän myi laskuvarjonsa huhtikuussa 1992 ja sai käteensä 6 000 markkaa, noin puolentoista kuukauden palkan.

Elokuussa hän oli juonut laskuvarjonsa — ja mielenterveytensä. Oli aika raitistua.

”Kun kukaan ei rakasta minua!”

Davidsson puistelee päätään nuoruutensa sekoilulle. Hän tuntee olevansa nyt eri ihminen.

Ennen raitistumista tilanne äityi kerran niin pahaksi, että hän yritti itsemurhaa. Mennessään mielenterveystoimistoon hän huusi ja itki kovaan ääneen, että ”kun kukaan ei rakasta minua”.

Asian muisteleminen saa hänen silmänsä kiiltelemään.

Terapia ja vertaistuki auttoivat hänet kuiville. Davidsson on kiitollinen yhteiskunnan kädenojennuksesta ja kohdalle osuneesta fiksusta psykologista, jonka luona hän kävi vuosia.

Nyt, 25 vuotta raitistumisensa jälkeen, hän istuu tyytyväisenä ”toisessa kodissaan”, Utissa toimivan laskuvarjokerhon Skydive Finlandin tiloissa. Hän puhuu paljon ja nopeasti.

Oma puhetulva alkaa naurattaa.

— Tällainen minä olen: impulssiherkkä ääri-ihminen. Koukutun helposti kaikkeen, mikä tuottaa mielihyvää.

Hän uskoo, että häntä on koko elämän ohjannut pohjaton tarve tulla rakastetuksi.

— Siitähän tässä kaikessa, mitä teen, on kyse.

Kiipeilyharrastus oli tie hyppäämiseen

Raitistumisen jälkeen alkoi tapahtua. Hän tapasi tulevan aviomiehensä. Kolmen vuoden kuluttua hän oli kahden tyttären äiti.

— Elämä muuttui totaalisesti. Olin varma, että hyppääminen jäi nyt ikuisesti.
Kun lapset alkoivat olla täysi-ikäisiä, Davidsson tajusi haaveilevansa eniten siitä, että pääsisi vielä hyppäämään. Hän oli harrastanut kalliokiipeilyä, mutta rikkonut siinä olkapäänsä.

— Kiipeily oli tie hyppäämiseen. Se antoi samantyyppisen fiiliksen kuin laskuvarjolla hyppääminen. Eräänlainen porttiteoria toteutui, Davidsson sanoo ja nauraa.

Vuonna 2013 Davidsson meni Skydive Finlandin järjestämälle hyppykurssille. Siitä se taas lähti.

Keskimäärin parikymmentä vuotta nuoremmat kerholaiset ottivat hänet hyvin vastaan, ja Davidsson on viihtynyt miesvaltaisessa porukassa.

Hän on aina ollut poikatyttö. Viisikko-kirjojen rasavilli Paula eli Pauli, joka kaipaa seikkailuja.

Davidssonilla on hallussaan naisten SM-nopeusennätys

Tähän väliin vähän numeroita.

Davidsson on hypännyt laskuvarjolla noin 1 100 kertaa, joista 350 uuden alun eli vuoden 2013 jälkeen. Niistä satakunta hyppyä on tullut tänä vuonna. Liitopukua hän kokeili ensimmäisen kerran 2015. Nyt takana on 150 liitopukuhyppyä.
Liitopuvun ansiosta vapaassa pudotuksessa voi olla noin minuutin sijaan kaksi minuuttia, kun kone pudottaa hyppääjän normaalista lentokorkeudesta eli 4 000 metristä.

Normaalilla hyppyasulla hyppäävä putoaa 200 kilometrin tuntivauhdilla, mutta liitopuvun kanssa vauhtia voi hidastaa 80 kilometriin tunnissa.
Vauhtia säädellään leualla. Leuka alas: vauhti kiihtyy. Leuka ylös: jarrutus.

Syyskuussa Davidsson hyppäsi 6 000 metristä ja putosi vapaasti peräti 2 minuuttia ja 40 sekuntia. Hän ennätti liittää Kouvolan taivaalla 7,5 kilometriä.
Hänellä on hallussaan naisten SM-nopeusennätys, joka on 193,7 kilometriä tunnissa.

Käsi kädessä Teräsmiehen kanssa

Yksi ”mekkolento” viime vuodelta on jäänyt erityisesti Davidssonin mieleen.

Hän pääsi erään kurssin yhteydessä hyppäämään hollantilaisen maailmanluokan laskuvarjohyppääjän Jarno Cordian ryhmässä Lappeenrannassa. Tarkoituksena oli, että Cordia lentää liitopuvussa selällään ja muut pyrkivät tulemaan ilmassa hänen lähelleen.

Pian Davidsson näki, miten noin 15 metrin päässä liidellyt Cordia yllättäen viittilöi häntä luokseen.

Hän totteli.

— Minusta tuntui kuin olisin kävellyt hänen luokseen ilmassa.
Davidsson ajatteli, että tämä kohtaus ei voi olla hänen elämästään. Ei, tämä on aikuiseksi varttunut Viisikoiden Pauli, joka lentää taivaalla Teräsmiehen kanssa käsi kädessä, hän ajatteli. En minä, joka olen kasvanut vesijohdottomassa mökissä metsän keskellä.

Hän ei ole sen jälkeen pystynyt toistamaan ilmakävelytemppuaan kertaakaan, vaikka on yrittänyt.

Jussi Lopperi

Marja Davidsson ennättää jännittää ainoastaan nousun aikana.
Marja Davidsson ennättää jännittää ainoastaan nousun aikana.

Onnellisin mahdollinen hetki

Davidsson tiedostaa hyppäämiseen liittyvät riskit.

Epävarmuuden tunne tavoittaa hänet ainoastaan silloin, kun on aika avata laskuvarjo. Se on hypyn pelottavin paikka, sillä auenneen varjon varassa hyppääjä on haavoittuvimmillaan. Sääolosuhteet eli esimerkiksi turbulenssi saattavat vaikuttaa varjon käyttäytymiseen.

Davidsson ei kuitenkaan ajattele kuolemaa ilmalennon aikana. Hän on sanonut miehelleen, että jos pahin sattuisi, tämän pitää ajatella, että vaimo kuoli onnellisimmalla mahdollisella hetkellä.

Sitä hän tosin salaa pohtii, voisiko hän olla vielä onnellisempi, jos hän jonain päivänä uskaltaisi toteuttaa seuraavan unelmansa. Sen, josta ei puhuta kenellekään.

Base-hypyn vuorelta.

Jos jälkimmäinen video ei näy, katso se tästä linkistä!

Marja Davidsson

Syntynyt 11. heinäkuuta 1966 Pielavedellä.
Valmistunut puusepäksi Kuopiosta 1988.
Muutti Kouvolaan 1988.
Työskennellyt lähes koko ajan sen jälkeen Kouvolan teatterissa, ensin näyttämömiehenä ja nykyisin kuiskaajana.
Perheeseen kuuluu aviomies ja kaksi aikuista tytärtä.
Rakastaa mäntyjä ja pihkan tuoksua.
Inhoaa epärehellisyyttä ihmissuhteissa.
Ihmettelee sitä, ”miten olen onnistunut luiskahtamaan jostakin lokerosta tähän maailmankaikkeuteen kokemaan kaikkea sitä, mitä elämäksi kutsutaan”.
 





Kommentoidut