Kuusankoskelainen Vieno Viitakare, 79, on avustustyön teräsrouva — Hän toivoo elävänsä vielä 20 vuotta, koska on niin monta rekkaa lastattavana

Vienon kammarin työntekijät ovat huolissaan Vieno Viitakareen jaksamisesta. Hän myöntää, että työntekijäpula ja paperisota väsyttävät.

Lukas Pearsall

Vienon kammari Kuusankoskella on avustustyön keskus.
Vienon kammari Kuusankoskella on avustustyön keskus.

79-vuotiaalle eläkeläiselle on ihan normaalia lähteä aamulla töihin, tehdä pitkää päivää ja tuoda duuneja kotiin.

On normaalia täyttää rekkoja 100-litraisilla jätesäkeillä ja luotsata avustuskuorma Venäjälle ja Baltiaan useita kertoja vuodessa.

On aivan luonnollista perustaa määränpäässä perhekerhoja ja sururyhmiä. Viedä äitiyspakkauksia sairaaloihin ja antaa lohtua lastenkotien lapsille. Työllistää Suomessa vuosittain kymmeniä nuoria ja pitkäaikaistyöttömiä.

Kiitollisuus on ikävä sana! Näin ilmoittaa kuusankoskelainen Vieno Viitakare.

— Lähimmäisen auttaminen on ihan normaalia. Kaikkien pitäisi tehdä sitä. Ei siitä tarvitse olla kiitollinen, hän sanoo.

Viitakare on ajatellut elää 99-vuotiaaksi.

— Jonakin päivänä on pakko lopettaa. En kyllä usko, että tilalle löytyy toista näin hullua.


Kotona ei ole mitään tekemistä


Viitakareella on paljon aikaa: Lapsenlapset ovat jo isoja. Kotona ei ole mitään tekemistä.

Niinpä hän nousee kuudelta aamulla, keittää kaurapuuron, lukee Kouvolan Sanomat ja autoilee kerrostalokodistaan Kuusankoskitalon kupeesta osoitteeseen Valtakatu 70. Siellä sijaitsee Vienon kammari, joka on kirpputori ja avustustyön keskus.

Viitakare jäi eläkkeelle Kuusankosken seurakunnan diakonissan työstä vuonna 2001. Samaan syssyyn hän perusti Karjalan Tuki -yhdistyksen. Se jatkaa avustustyötä, jonka hän aloitti seurakunnassa.

Ensimmäisen toimitilavuokran Viitakare maksoi eläkelahjarahoillaan.

Vasemmassa nimettömässä yhä sormus

Vienon kammarissa puhutaan usein kuolemasta. Omaiset lahjoittavat avustuskuormiin esimerkiksi edesmenneen puolison vaatteita ja tavaraa.

— Kerron heille, että minäkin olen kokenut menetyksen.

Aviomies oli sairastanut puoli vuotta. Hän kuoli saattohoidossa lokakuussa 2010.

Viitakare ja lapset pukivat vainajalle sairaalassa tämän omat vaatteet. Poika lähti ruumisauton matkaan, kun isää vietiin tuhkattavaksi. Uurna oli kotona hautauspäivään saakka.

Viitakareen vasemmassa nimettömässä on yhä sormus, sydämellä somistettu. Se ei ole kihla- tai vihkisormus vaan lahja seurakunnan päihdetyöryhmältä pitkäaikaiselle tukihenkilölle.

— Haluan pitää jotakin tuossa sormessa.

Linnanjuhlakokemus oli ristiriitainen

Kutsu Linnan juhliin tuli kuukausi puolison kuoleman jälkeen. Tuore leski päätti, että nyt ei ole juhlan aika. Presidentin kansliassa oltiin kuitenkin eri mieltä, sanottiin, että juuri tätä hän nyt tarvitsee.

Viitakare puki ylleen lainaksi saadun, 120 vuotta vanhan diakonissan puvun.

Juhlakokemus oli ristiriitainen: Tilaisuudessa oli arvokkuutta. Samalla silmille tuli hytkytystä ja paljasta pintaa. Kaiken sen keskellä Viitakare muisteli isäänsä, joka oli virunut vuosia sodassa. Tämän varpaat olivat paleltuneet ja amputoitu. Isä sairastui sodasta niin, että ryhtyi ryyppäämään.

— Ulkoministeri Alexander Stubb tervehti minua rempseästi. Harmi, että olin juuri lähdössä pois. Muuten olisin jäänyt juttelemaan.

Puolueen jäsenkirja sai mennä

Viitakare ymmärtää politiikan päälle. Kun hän aikoinaan sai viran seurakunnasta, muuan ihminen patisti liittymään sosiaalidemokraatteihin.

— Silloin vielä koin, että puolue ajaa vähäosaisten asiaa.

Nyt hänestä tuntuu siltä, että kaikki puolueet ovat sekaisin.

Viitakare on antanut aina mielipiteensä kuulua ja kirjoittanut riuskalla kädellä yleisönosastotekstejä. Yleensä ne ovat olleet pienen, vähävaraisen ihmisen puolella.

— Viime aikoina olen koettanut kirjoittaa myös muistelmia.

Värikästä kerrottavaa riittää. Esimerkiksi vuonna 2005 Viitakare erosi Kuusankosken kaupunginvaltuuston demarien ryhmästä ja perusti yhden naisen valtuustoryhmän. Hänen mielestään porukasta oli kadonnut tasa-arvo ja toverillisuus.

Samassa rytäkässä sai mennä myös puolueen jäsenkirja. Se oli työläisperheen tyttärelle raskas päätös.

Tyttärestä tuli varaäiti

Lapsuudenkodissa asuivat äiti ja seitsemän lasta, joista Vieno oli toiseksi vanhin. Asui siellä isäkin, mutta Vieno ei muista hänestä paljon mitään. Isä oli viisi vuotta sodassa ja kuoli, kun tytär oli 14-vuotias.

Sen Viitakare muistaa, että sotapainajaisten piinaama, juopunut isä heitti perheensä aina välillä pihalle.

— Äiti teki kahta työtä ja selvisi kaikesta. Hän opetti meitä tekemään itse päätöksiä.

Vienosta tuli perheen pikku äiti, joka valmisti ruokaa ja katsoi nuorempien perään.

— Se järjestyksenpito on jäänyt päälle. Jos tulee jotakin tehtävää, minä käärin hihat. Silloin tapahtuu.

Paluuta entiseen ei ollut

Viitakare ei jäänyt toimettomaksi esimerkiksi sinä merkittävänä alkusyksyn päivänä, kun hän odotti junaa Kuopion asemalla.

Hän näki harhailevan vanhuksen. Viitakare meni naisen luokse ja alkoi selvittää, mihin tämä oli matkalla. Kotiin, poikansa luokse.

Viitakare hakeutui puhelimen ääreen, soitti erääseen vanhainkotiin ja kehotti kyselemään, mistä hoitolaitoksesta nainen oli lähtenyt retkilleen.

— Vanhus tultiin hakemaan. Minä jatkoin kotimatkaani seuraavalla junalla.

Elettiin 1980-luvun puoliväliä. Viitakare oli ollut 20 vuotta sairaanhoitajana leikkaussaleissa. Nyt hän havahtui miettimään, millaista olisi auttaa ihmisiä leikkaussalin ulkopuolella.

Viitakare haki diakonissan viransijaiseksi Kuusankosken seurakuntaan, eikä paluuta entiseen ollut.

Mikään tavara ei mene hukkaan

Vienon kammarin arki näyttää tältä: Väki tulee töihin kello 8, huoltaa toimitilan ja tuo sisälle tavarat, jotka ovat ilmestyneet lastauslaiturille. On kirpputori, kahvio, ompelimo, ruokajakelu vähävaraisille ja vauvala, jossa kootaan 500 äitiyspakettia vuodessa.

Lahjoituksia tulee ympäri Etelä-Suomea, eikä mikään tavara mene hukkaan. Huonokuntoiset tekstiilit viedään autokorjaamoille öljyräteiksi ja löytöeläintaloihin pehmusteiksi.

Ei minulla ole kotona mitään tekemistä.

Viitakare on lähes poikkeuksetta mukana yhdistyksen järjestämillä, päivän mittaisilla avustusmatkoilla, jotka on tarkoitettu myös yksityishenkilöille.

— Kyllä minunkin täytyy lähteä, jos vaikka tullissa tulee ongelmia. Meillä on myös tulkki. En jaksanut enää eläkkeellä alkaa opetella venäjää.

Koskettavimpia ovat vierailut lastenkodeissa. Pienet lapset kiipeävät syliin ja tarttuvat tiukasti kiinni. Olisiko tämä se aikuinen, joka ottaisi mukaansa ja veisi kotiinsa?

— Toisaalta se tuntuu ihanalta, toisaalta se sattuu.

Työntekijäpula ja paperisota rasittavat

Yhdistyksellä on nyt 11 työntekijää. Valtaosa heistä on pitkäaikaistyöttömiä.

— Täältä on helppo aloittaa, koska tämä on pieni, kodikas yhteisö, Viitakare sanoo.

Yhteisö on niin pieni, että työntekijät ovat huomanneet Viitakareen rasituksen. Viitakareen mukaan syynä hänen väsymykseensä ovat työntekijäpula ja paperisota. Ne ovat jatkuneet kaksi vuotta.

— Nyt meillä on päällä täysi katastrofi.

Yhdistys pyörii kirpputorituotolla, lahjoituksilla, kaupungin lainalla sekä järjestö- ja toiminta-avustuksella.

Kolme ihmistä työskentelee kuntouttavalla työtuella. Ensi vuonna luvassa on ehkä yksi palkkatukilainen. Aiempina vuosina heitä on ollut viidestä kuuteen. Viitakareen mukaan valtio on vähentänyt rahaa TE-keskuksilta.

— Vuoden alusta meillä on ollut kolme vapaaehtoista, joille yhdistys maksaa niin sanottua työttömien suojarahaa, 300 euroa kuussa. Ilman heitä emme pärjäisi, hän sanoo.

— Meillä ei kuitenkaan ole varaa toimia pidemmän päälle näin.

Soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa

Viitakareella on jälleen demarien jäsenkirja. Vienon kammari ei silti ole sitoutunut mihinkään puolueeseen — eikä uskontoon, vaikka Viitakareelle itselleen juuri usko on voimanlähde.

Hän on työssään Pelastusarmeijan linjoilla: soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa.

— Jos ihmisellä on nälkä, ei sitä tilannetta ruveta ensimmäiseksi korjaamaan Raamatun lauseilla.

Fakta: Vieno Viitakare

Syntynyt Punkaharjulla 23.12.1938. Kasvanut Parikkalassa.
Erikoissairaanhoitaja ja diakonissa, eläkkeellä.
Kuusankoskelainen vuodesta 1972 lähtien.
Johtaa perustamaansa Karjalan Tuki ry:tä.
Kuusankosken kaupunginvaltuustossa viisi kautta, Kouvolassa yhden kauden.
Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan I luokan mitalin kultaristi vuonna 2000.
Pohjois-Kymenlaakson Vuoden positiivisin 2004. Kuusankoski-mitali vuonna 2008. Kouvolan ensimmäinen Valovoimainen vapaaehtoinen 2014.
Kaksi lasta, kolme lastenlasta.
Rakastaa läheisiään ja lähimmäisenapuihmisiä.
Inhoaa inhota-sanaa.
Ihmettelee sitä, miten nopeasti elämä vilahtaa ohi. Pitäisi muistaa elää.