Vielä kerran kalliolle ennen kuin talvi tulee — Kouvola on mainio kiipeilykaupunki, mutta sisätiloista on pulaa

Lumikki Haaja

Jussi Pöyhönen kiipeää Reventeenvuoren rinnettä Iitissä.
Jussi Pöyhönen kiipeää Reventeenvuoren rinnettä Iitissä.

On aika märän näköinen se kallio. Kohta nähdään näyttävät pannut, irvailee Tuomo Heikkinen. Olemme Iitissä Reventeenvuoren kallion juurella, ja varmistajana toimivan Heikkisen kannustavat sanat on suunnattu Ossi Tapanaiselle.

Tapanainen on kiipeämässä kohti kallion lakea, askel askeleelta ja metri metriltä. Vuoron perään hän etsii seinältä koloja, joista saa sormilla kiinni, ja paikkoja, joihin jalat saa sen verran tukevasti, että voi ponnistaa taas ylöspäin. Välillä Tapanainen kiinnittää kallionrakoon varmistuslenkin ja pujottaa turvaköyden sen läpi.

Pannuja eli putoamista ei tule. Tapanainen kipuaa varmoin ottein noin 25-metrisen kallion ylös ja tulee sitten köyden varassa takaisin maan pinnalle. Yksi reitti on valloitettu, seuraava odottaa.

Buumi päällä

Lumikki Haaja

Ossi Tapanainen kiinnittämässä varmistuksia.
Ossi Tapanainen kiinnittämässä varmistuksia.

Kiipeilyharrastus on tällä hetkellä kovassa nosteessa koko Suomessa.

— Kun itse aloitin 15 vuotta sitten, Suomessa oli 1 800 harrastajaa. Nyt puhutaan kymmenistä tuhansista, ehkä 40 000:sta, sanoo Suomen kiipeilyliiton toiminnanjohtaja Jari Koski.

Kasvu keskittyy isoihin kaupunkeihin, mutta Kouvolassakin harrastuksella on vankka pohja. Vuonna 1994 perustettu kiipeilykerho Kiila on yksi Suomen vanhimmista.

— Itse olen kiivennyt aika tarkkaan yhdeksän vuotta. Aloitin sisäkiipeilyllä Brankkarin tiloissa, mutta siirryin nopeasti ulos, kertoo Tapanainen, joka on myös Kiilan puheenjohtaja.

Lumikki Haaja

Henkka Martiskainen vaihtamassa kenkiä kiipeämisen jälkeen.
Henkka Martiskainen vaihtamassa kenkiä kiipeämisen jälkeen.

Kiilassa on jäseniä reilut 70. Ulkona kiipeileviä aktiiveja on selvästi vähemmän, 15—20.

Boulderointia ja köysikiipeilyä

Tänä syyskuisena maanantai-iltana paikalla on kuusi kiipeilijää. Parillinen määrä on optimi: kun parista aina toinen kiipeää ja toinen varmistaa, kenenkään ei tarvitse seisoskella tumput suorana.

— Nämä alkavat olla aika lailla kiivetty. Pitää alkaa nostaa omaa greidiä radikaalisti, tuumaa Henkka Martiskainen Reventeenvuorta katsellessaan.

Greidit eli luokitukset kertovat, miten vaikeasta reitistä on kyse. Asteikko lähtee nelosesta. Sellaisia pääsevät ylös aloittelijatkin. Vitoset ja kutoset vaativat jo harjaannusta, ja siitä vaikeammat tosiharrastusta. Kirjaimet tarkentavat määritystä: 6C on vaikeampi kuin 6A.

Lumikki Haaja

22723349.jpg

Skaalan ylärajaa ei ole määritelty, mutta esimerkiksi boulderoinnissa maailman vaikeimmaksi mainostettu reitti on luokiteltu 9A:ksi. Se löytyy siirtolohkareen seinältä Loviisasta, ja sen pääsi ylös ensimmäisenä suomalainen kiipeilylegenda Nalle Hukkataival viime syksynä — kolmen vuoden yrittämisen jälkeen.

— Täällä vaikein taitaa olla 7C. Se näyttää helpommalta kuin mitä onkaan, Martiskainen sanoo ja osoittaa sileän näköistä kalliota, jossa ei ensikatsomalla ole käsi- tai jalkapaikkoja juuri ollenkaan.

Niin, boulderointi.

Kiipeily sinänsä on yleistermi. Kun puhutaan kiipeilystä harrastuksena, voidaan puhua monesta eri asiasta.

Boulderointi, jossa kiivetään matalia seiniä tai kiviä ilman varmistusta, on puhtaasti oma lajinsa, mutta myös tekniikkaharjoittelua hallissa tai kalliolla tehtävää köysikiipeilyä varten. Köysikiipeilyssä turvana on valjaat, turvaköysi ja varmistaja. Se taas valmistaa alppi- ja vuorikiipeilyyn. Jäällä kiipeäminen on vielä oma lukunsa.

Yksi voi harrastaa näitä kaikkia, toinen käydä vain ulkokallioilla ja kolmas keskittyä sisällä boulderointiin. Joku nauttii luonnossa olemisesta, toinen itsensä voittamisesta, kolmas monipuolisesta treenistä, jota kiipeillessä saa.

— Tässä saa liikuntaa, ja samalla voi tyydyttää jo lapsuudenaikaista kaipuuta kiivetä joka paikkaan, sanoo Heikkinen ja virnistää.

Miehillä ja naisilla on kiipeillessä omat vahvuutensa. Miehillä tyypillisesti voima ja ulottuvuus, naisilla ketteryys.

Sisätiloista on pulaa

Kouvolassa on ulkona kiipeilyyn hyvät kalliot, mutta sisätiloja kaivattaisiin lisää. Kiilalla on omat kiipeilyseinät Brankkarilla ja vuorot Uttihallilla.

— Brankkari on pieni, ja nyt se menee vielä remonttiin. Ei ole varmaa tietoa siitä, kuinka kauan se on pois käytöstä, sanoo Tapanainen.

Soveltuvia tiloja löytyisi kyllä Kouvolastakin, esimerkiksi tyhjistä teollisuushalleista.

Lumikki Haaja

Henkka Martiskainen (vasemmalla) ja Pasi Nöjd valmistautuvat.
Henkka Martiskainen (vasemmalla) ja Pasi Nöjd valmistautuvat.

— Uusia tiloja on etsitty, mutta on se vähän epätoivoista. Kiipeilyseinien rakentaminen vaatii rahaa, ja teollisuushallissa pelkät lämmityskulut ovat isot.

Tilanne vaikuttaa muun muassa junioritoimintaan. Junioreita, joille pidetään ohjattuja tunteja, on tällä hetkellä viitisentoista. Tilojen ja ohjaajien puutteen vuoksi enempään ei ole rahkeita.

Se rajoittaa lajin ja seuran kasvua.

— Tulijoita olisi kyllä, Tapanainen sanoo.

Tilanne on sama koko maassa, koska suurin osa aloittaa kiipeilyn sisähalleissa.

— Harrastajamäärät ja harrastuspaikat kulkevat käsi kädessä. Buumi alkoi 1990-luvun lopulla, kun ensimmäiset isot kaupalliset hallit tulivat, muistelee kiipeilyliiton toiminnanjohtaja Jari Koski.

Lumikki Haaja

Toimittaja testaa: välillä jännittää, mutta ylös asti päästään.
Toimittaja testaa: välillä jännittää, mutta ylös asti päästään.

Kaupallisia sisäkiipeilypaikkoja Suomessa on eniten Helsingin seudulla. Kouvolan läheltä halleja löytyy myös Lahdesta ja Lappeenrannasta.

Lisänostetta lajille odotetaan Tokion vuoden 2020 olympialaisista, joissa kiipeily on mukana ensimmäistä kertaa. Vaikka nopeus- ja taitokiipeilyn yhdistäminen yhteen kilpailuun herättää kiipeilypiireissä närää, olympiapaikan tuoma näkyvyys on mieluisa juttu.

— Mitä enemmän lajista tiedetään, sitä paremmat tilat sille Suomeen saadaan, sanoo Tapanainen.

Toimittaja kokeilee, katso kuvat

Reventeen kivessä on tosi hyvä kitka. Kivi on karkeaa, tossu pitää hyvin, kiittelee Henkka Martiskainen.

Otan sanat rohkaisuna, sillä on toimittajan vuoro kokeilla, miltä noin vitoseksi luokiteltu reitti tuntuu. Apuna on vähäinen boulderointikokemus, muttei juuri tuntumaa ulkona kiipeilystä.

Ensimmäiset metrit nousevat helposti. Kalliossa on hyvin halkeamia ja railoja, joista saa kiinni.

Reventeenvuoren graniittiseinä on Suomelle tyypillinen. Noin puolet Suomen kiipeilykallioista on graniittia. Se on kestävää ja tasaista, ja siinä on paljon listoiksi kutsuttuja pieniä tasanteita, joista saa otteen. Kivi on myös sormille armeliasta, koska teräviä reunoja on vähän.

Kaikkiaan Kouvolan seutu on kiipeilyharrastukseen ”ihan loistava”, kuvailee Tapanainen.

Olhavan kallio Repovedellä on kalliokiipeilyyn Suomen paras. Olhava on suomalaisittain korkea, joten sen kiipeilyreitit ovat pitkiä. Kalliossa on pitkiä halkeamia ja reitit monipuolisia. Vieressä on hyvä leiriytymispaikka ja maisemat kallion päältä mahtavat.

Iitin Reventeenvuorella, jossa seinämä jatkuu sivusuunnassa monta sataa metriä, reittejä on satakunta. Ja Kouvolan keskustan lähistöllä on peräti kolme hyvää kiipeilykalliota: Louhos Kuusankoskella Kymintehtaan takana, Harju Valkealassa ja Mielakan kallio Kouvolassa.

Myös boulderointiin soveltuvia siirtolohkareita on jääkauden jäljiltä paljon.

Kouvolan loistavuus unohtuu, kun jään itse jumiin reitin puoliväliin noin kymmeneen metriin.

Nouseminen tyssää kuin, no, seinään. Tuntuu, ettei otteita ole sen enempää käsille kuin jaloillekaan. Kahden metrin päässä yläpuolella kyllä, muttei tässä. Asento on hankala paikallaankin olemiseen.

En nyt sano, että pelottaa, mutta jännittääkö... ehkä.

Muistuu mieleen Tapanaisen aiempi luonnehdinta: monet reitit Suomessa ovat kruksikkaita. Se tarkoittaa, että alku ja loppu ovat helpot, mutta välissä on jokin vaikeampi kohta.

— Käännä jalka poikittain railoon, hän opastaa alhaalta.

Siinä on ratkaisu, kunhan liikkeen uskaltaa ensin tehdä: jalka pysyy tukevasti paikallaan, ja sen varassa on hyvä ponnistaa ylöspäin. Vaikka kiipeilyssä tarvitsee voimaa, se on mitä suurimmassa määrin tekniikkalaji.

Lopussa kiitos seisoo

Loppu sujuu helposti. Otteita löytyy taas, jalat pysyvät paikallaan pienissäkin kohoumissa ja kiipeäminen tuntuu kevyeltä.

Kallion päällä voi hengähtää tyytyväisenä. Ilta-aurinko paistaa puunlatvojen lomasta ja tasainen kallionlaki tuntuu jalkojen alla järkähtämättömältä.

Jännityksen aiheuttama adrenaliinipiikki panee hymyilyttämään. On helppo kuvitella, miten helposti lajiin jää koukkuun.

Mielessä pyörii takavuosien tv-mainoksesta tuttu slogan: miksi tyytyä yhteen?

Kiipeilysanastoa

Boulderoinnissa kiivetään sisäseinillä tai ulkona matalilla kallioilla ja kivillä. Reitit ovat muutaman metrin pituisia. Valjaita tai köysiä ei ole, suojana on alle levitetty patja tai pehmustettu lattia.

Köysikiipeilyssä kiivetään pidempiä reittejä sisällä tai ulkona. Turvana on köysi, joka estää putoamisen maahan. Ulkona köysikiipeily jakautuu sportti- ja trädikiipeilyyn.

Sporttikiipeilyssä reitit ovat yleensä 10—40-metrisiä. Turvaköysi kuljetetaan mukana, ja varmistusten kiinnityspaikat ovat kiinteitä, esimerkiksi kallioon kiinteästi asennettuja pultteja.

Trädikiipeilyssä, jonka nimi tulee englannin kielen traditional-sanasta, kiipeilijä asentaa itse varmistukset esimerkiksi kallion halkeamiin ja koloihin.

Jääkiipeily on edellisten talvinen muoto, jossa kiivetään jääseiniä tai -putouksia hakkujen ja kenkiin kiinnitettävien jäärautojen avulla.

Alppi- ja vuorikiipeilyn tavoite on nimensä mukaisesti päästä vuorten huipulle yksittäisten kallioiden ja niillä olevien reittien sijaan.

Lähteet: Ossi Tapanainen ja Climbing.fi

kuvat Lumikki Haaja

Teksti Tapani Olkku

Osallistu keskusteluun

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.