Pekka Visurin juhlapuhe: ”Talvisodan tärkein opetus on, että pienikin kansa voi sisäisesti ehjänä pystyä suuriin saavutuksiin”

SA-kuva

Konekivääripesäke noin viisi kilometriä Lemetistä pohjoiseen, noin 100 metriä vihollisesta. Kuva on otettu 21. helmikuuta 1940. Kuvituskuva.
Konekivääripesäke noin viisi kilometriä Lemetistä pohjoiseen, noin 100 metriä vihollisesta. Kuva on otettu 21. helmikuuta 1940. Kuvituskuva.

Suomen itsenäisyys joutui vakavasti uhanalaiseksi talvisodan alettua 80 vuotta sitten. Siksi on yhä aiheellista tutkia niitä olosuhteita, jotka johtivat sotaan ja mahdollistivat siitä selviytymisen, jotta kokemuksista saataisiin oppia uusien kriisitilanteiden varalle.

Euroopan poliittisen tilanteen kehitys vei Suomen 1930-luvun lopulla kovan suurvaltapolitiikan keskelle, ja voidaan sanoa, jopa kaupankäynnin kohteeksi. Kun voimistuva Saksa liitti itseensä Itävallan ja alueita Tšekkoslovakiasta, ryhtyivät Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Ranska vahvistamaan asemiaan Saksaa vastaan.

Vuonna 1955 julkaistussa kirjassa ”Diplomaattien talvisota” Max Jakobson aloitti talvisodan syiden ja syntyvaiheen kuvaamisen huhtikuusta 1938, jolloin Neuvostoliiton edustaja Boris Jartsev otti yhteyttä Suomen ulkoministeriin Rudolf Holstiin keskustellakseen molempien maiden turvallisuutta koskevista kysymyksistä, lähinnä Suomenlahden meripuolustuksesta. Jartsevin käynti oli alkuna syksyyn 1939 jatkuneeseen keskustelujen ja neuvottelujen sarjaan, joka kuitenkin päättyi tuloksettomana.

Jakobsonin kirjan pääsanoma oli se, että kysymys ei ollut vain Suomen ja Neuvostoliiton välisestä konfliktista, vaan Suomi oli osa laajempaa, suursotaan Euroopassa johtanutta kehitystä. Siihen vaikuttaminen Suomen voimavaroilla oli lähes mahdotonta, mutta omasta turvallisuudesta huolehtiminen oli niissäkin oloissa kaiken aikaa suomalaisten omalla vastuulla.

Jartsevin yhteydenotto tapahtui pian sen jälkeen, kun Hitler oli julistanut Itävallan liitetyksi Saksaan. Tämä oli ensimmäinen selkeä geopoliittinen toimi, jolla voimistuva Saksa rikkoi Versaillesin rauhansopimusta vuodelta 1919. Syksyllä 1938 Saksa vaati Tšekkoslovakiasta erotettavaksi saksalaisväestön asuttamat alueet, ja läntiset suurvallat suostuivat siihen Münchenin sopimuksessa. Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin reagoi sopimukseen ryhtymällä varmistamaan maansa etumaastoa mahdollisesti lännestä tulevan hyökkäyksen varalle.

Kesällä 1939 sekä läntiset suurvallat että Saksa pyrkivät saamaan Neuvostoliiton puolelleen. Ideologiset vastakohtaisuudet unohdettiin, ja etusijalle tulivat strategiset etulaskelmat. Yllättäen Stalin katkaisi neuvottelut länsivaltojen kanssa ja teki Hitlerin kanssa sopimuksen, jonka ulkoministerit Molotov ja Ribbentrop allekirjoittivat Moskovassa 23. elokuuta. Siinä salaisesti määritettiin Baltian maat ja Suomi kuulumaan Neuvostoliiton etupiiriin sekä vedettiin maiden väliraja Puolaan.

Saksa hyökkäsi Puolaan 1. syyskuuta, minkä jälkeen Iso-Britannia ja Ranska julistivat sodan Saksalle. Neuvostoliitto miehitti syyskuun lopulla Puolan itäosat Saksan kanssa sovittua linjaa myöten sekä vaati Baltian mailta tukikohtia ja kohta myös Suomelta rajan siirtoa ja tukikohtaa Hangosta.

Baltian maat taipuivat heti uhkavaatimukseen, mutta Stalin kävi Moskovassa kuukauden ajan sitkeitä neuvotteluja Suomea edustaneiden valtioneuvos J.K. Paasikiven ja ministeri Väinö Tannerin kanssa. Suomea kohdeltiin siis aivan eri tavalla kuin Baltian maita, joille vain esitettiin vaatimus tukikohtien luovuttamiseksi ja ne suostuivat siihen heti.

Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto erimielisiä

Suomen poliittisen ja sotilasjohdon sisällä oli vakavia erimielisyyksiä suhtautumisesta Neuvostoliiton esityksiin. Puolustusneuvoston puheenjohtaja sotamarsalkka Mannerheim yritti jo varhain taivutella hallitusta myöntymään Suomenlahden ulkosaarten luovutukseen Neuvostoliitolle, koska niiden puolustaminen oli mahdotonta. Hän kehotti myös neuvottelemaan rajan siirrosta Karjalan kannaksella kauemmaksi Leningradin kaupungista. Tämä tapahtui äärimmäisen salaisesti, sillä Mannerheim ei halunnut tuoda julkisuuteen erimielisyyksiään hallituksen kanssa.

On merkillepantavaa, että Mannerheim muistelmissaan 1950-luvun alussa paljasti silloisen tilannearvionsa. Hän kertoi keskustelleensa jo keväällä 1939 ulkoministeri Erkon kanssa mutta ei onnistunut taivuttamaan tätä myönnytyksiin. Muistelmien teksti jatkuu: ”Kävin myös tasavallan presidentin ja pääministeri Cajanderin luona henkilökohtaisesti esittämässä näkökohtiani. Huomautin, että saarista ei ollut maallemme mitään hyötyä ja että kun ne oli neutraloitu, meidän ei ollut mahdollista puolustaa niitä…. Menin vielä pitemmälle. Huomautin, että Suomen olisi edullista tarjoutua siirtämään Pietaria lähinnä olevaa rajalinjaa kunnollista korvausta vastaan muutamia peninkulmia lännemmäksi. Jo silloin, kun Viipurin lääni 1811 yhdistettiin jälleen muuhun Suomeen, monet olivat sitä mieltä, että raja kulki liian lähellä Pietaria.”

Mannerheim ei tietenkään ollut mikään Stalinin ja bolshevikkien ystävä, mutta hän tunsi hyvin entisen kotikaupunkinsa Pietarin lähialueet ja rajan läheisyydestä aiheutuneet ongelmat naapurisuhteille, kun tilanne Euroopassa kiristyi. Mannerheimia vaivasi tietoisuus siitä, että joustamattomuus neuvotteluissa voi johtaa sotaan, jossa Suomelle ei olisi saatavissa apua ulkomailta ja puna-armeijan ylivoima lopulta musertaisi puolustuksen.

Nykytiedon mukaan Stalin yritti etsiä kompromisseja

Nykytiedon mukaan Stalin todella pyrki neuvottelutulokseen ja etsi pitkään kompromisseja. Oli aivan poikkeuksellista, että hän johti henkilökohtaisesti kuusi kokousta. Meillä on myös käytettävissä kauan salassa pidettyjä dokumentteja Kremlin päätöksenteosta. Neuvostoliiton ylimmän johdon muistio, joka on laadittu neuvottelujen alkuvaiheessa 14. lokakuuta 1939 ja julkaistu kaksi vuotta sitten kirjassa ”Varjo Suomen yllä: Stalinin salaiset kansiot”, määritti tavoitteeksi Leningradin turvallisuuden varmistamisen. Sille edellytyksenä olisi, että tykkitulella voidaan estää vihollisalusten pääsy Suomenlahdelle ja Leningradin lähivesille sekä siirtää Suomen rajaa 32 km etäisyydeltä kauaskantoisen tykistön ulottumattomiin.

Tuon muistion mukaan neuvotteluissa oli saatava aikaan sopimus Hangon vuokraamisesta 30 vuodeksi sekä Suomenlahden ulkosaarten luovuttamisesta ja rajan siirrosta Karjalan kannaksella Liipolasta Koiviston kauppalan eteläreunaan ulottuvalle linjalle, jolloin vastineeksi annettaisiin alueita Repolasta ja Porajärveltä.

Neuvostoliiton tavoitteet määriteltiin siis täsmällisesti. Neuvotteluissa osapuolten näkemykset Kannaksen rajan osalta kyllä hiukan lähenivät, ja Stalin oli lopulta myös valmis luopumaan Hankoniemestä, jos tukikohdaksi olisi luovutettu pari saarta.

Neuvottelut keskeytyivät kuukauden kestettyään 9. marraskuuta. Jäi kuitenkin epäselväksi, jatketaanko niitä vielä lähiaikoina. Suomen neuvottelijat lähtivät parin päivän kuluttua paluumatkalle Helsinkiin, ja Paasikivi kommentoi syntynyttä tilannetta muistelmissaan: ”Neuvottelut raukesivat ja onnettomuus oli edessä, vaikka sitä Suomessa ei heti käsitetty.”

Marraskuun puolivälissä Mannerheim yhä vaati ylläpitämään neuvottelukosketusta ja samalla kuitenkin tehostamaan voimakkaasti puolustusvalmisteluja. Kun Mannerheimin esityksiin ei suostuttu, hän anoi eroa puolustusneuvoston puheenjohtajan ja puolustusvoimain komentajan tehtävistä. Hallituksen piirissä ei sodan uhkaa pidetty todellisena, vaan valmiustoimia ryhdyttiin jo purkamaan.

Nykyisin tiedetään, että Stalin piti Kremlissä 15. marraskuuta seitsemän tunnin mittaisen kokouksen, jonka päätteeksi hän käski kiirehtiä valmisteluja hyökkäyksen alkamiseksi Suomea vastaan. Käsky sotatoimien aloittamisesta annettiin puna-armeijalle runsaan viikon kuluttua. Samaan aikaan Suomen hallituksen ja päämajan piirissä yhä arvioitiin, että hyökkäystä ei ole odotettavissa ainakaan lähiviikkoina. Arvio osoittautui pian vääräksi.

Sodalta säästymisen spekulointi on hyödytöntä

Sodan alkamisen syyt ovat askarruttaneet mieliä. Nyt myös Moskovan arkistot ovat käytettävissä arvoitusten ratkaisuun, joskin kestää oman aikansa, ennen kuin niitä kunnolla on hyödynnetty tutkimuksessa, puhumattakaan populaarikirjallisuudesta.

Me voimme tietää vain sen, mitä todella tapahtui, eikä ole kovin hyödyllistä ryhtyä spekuloimaan sillä, olisiko Suomi säästynyt sotaan joutumiselta jossain maailmansodan myöhemmässä vaiheessa, jos neuvottelutulos olisi saavutettu syksyllä 1939. Tilanteet vaihtelivat nopeasti, kun suurvallat alkoivat taistella olemassaolostaan ja kymmenet miljoonat ihmiset kuolivat.

Neuvostoliiton hyökkäys 30. marraskuuta tuli siis yllätyksenä Suomen hallitukselle, mutta rintamajoukot olivat jo toista kuukautta valmistelleet asemiaan täyteen taisteluvalmiuteen. Se mahdollisti puna-armeijan pysäyttämisen Karjalan kannaksella joulukuun puolivälissä. Sen sijaan Laatokan ja Jäämeren välisillä laajoilla metsäalueilla hyökkäys oli yllättävän voimakas, joten sen torjumiseen tarvittiin uusia joukkoja ja vastahyökkäyksiä.

Marsalkka Mannerheim perui heti sodan alettua eroanomuksensa ja sai nimityksen ylipäälliköksi. Hänen johdollaan aloitettiin määrätietoinen torjuntataistelu.

Stalin arvioi väärin Suomen kyvyn vastarintaan

Hyökkäyksen alettua sodan logiikka määritti Neuvostoliiton tavoitteet selvästi kauemmaksi kuin neuvotteluvaiheessa oli esitetty. Puna-armeija sai tehtäväksi Helsingin valtaamisen ja pohjoisessa etenemisen Ruotsin rajalle. Poliittisena toimena oli Otto Ville Kuusisen johtaman ”Terijoen hallituksen” nimittäminen. Joulukuun lopulla Stalin kuitenkin huomasi arvioineensa raskaasti väärin Suomen vastarintakyvyn. Sotatoimien johto otettiin pois Leningradin sotilaspiiriltä ja vastuu annettiin puna-armeijan ylijohdolle. Enää ei ollut kysymys rajaselkkauksesta, vaan ryhdyttiin entistä vahvemmin joukoin valmistelemaan suurhyökkäystä Karjalan kannaksella. Tavoitteeksi asetettiin nyt Viipurin valtaaminen.

Rauhanvälitystehtävää tarjottiin Ruotsille

Vuoden 1940 alussa Stalin ryhtyi myös valmistelemaan sodasta irtautumista rauhansopimuksella Suomen hallituksen kanssa, ja Kuusisen hallitus syrjäytettiin kaikessa hiljaisuudessa. Välitystehtävää tarjottiin Ruotsille.

Länsivallat pyrkivät tuossa vaiheessa käyttämään Suomen avustamista tekosyynä Norjan satamien ja Ruotsin malmikenttien valtaamiseen, jotta Saksan raaka-aineiden saanti vaikeutuisi. Norja ja Ruotsi kuitenkin kielsivät joukkojen tulon alueelleen. Siihen syynä oli lähinnä Saksan uhkaus työntyä Skandinaviaan torjumaan länsivaltojen interventiota, mutta toisaalta myös Neuvostoliitto vakuutti, ettei se ole hyökkäämässä länteen. Norjalle luvattiin Moskovasta, että puna-armeijan miehittämä Petsamo palautetaan Suomelle, ja Ruotsille ilmoitettiin, ettei Ahvenanmaahan kosketa.

Talvisodan viimeisen kuukauden aikana sotatilanne kärjistyi dramaattisesti. Puna-armeijan onnistui 13. helmikuuta tehdä murto suomalaisten pääasemaan, jota oli ryhdytty kutsumaan Mannerheim-linjaksi. Suomen armeija aloitti vetäytymisen kohti Viipuria, jonka ympäristössä taisteltiin maaliskuun alussa ankarasti. Samanaikaisesti sekä länsivallat että Saksa alkoivat valmistella hyökkäystä Norjaan.

Pariisista ja Lontoosta painostettiin Suomea jatkamaan sotaa ja esittämään virallinen avunpyyntö joukkojen lähettämiseksi Suomeen. Tiedot avustusjoukoista olivat kuitenkin niin ristiriitaisia, että Suomen hallitus ei niiden saapumiseen uskonut vaan lähetti pääministeri Rytin johtaman rauhanvaltuuskunnan Moskovaan.

Mannerheim kehotti 10. maaliskuuta hallitusta kiirehtimään rauhansopimuksen tekoa, koska rintamatilanne oli kriittinen. Viipurissa ja sen ympäristössä taistelevien joukkojen tappiot kasvoivat, joten vetäytymistä Kymijoelle alettiin jo valmistella. Rauhansopimus allekirjoitettiin ja tuli voimaan 13. maaliskuuta klo 11 — Mannerheimin sanoin ”viime hetkellä”.

Matti Tieaho

Pekka Visuri julkaisi tänä syksynä yhdessä Eino Murtorinteen kanssa kirjoittamansa kirjan Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939—40. Arkistokuva lokakuulta.
Pekka Visuri julkaisi tänä syksynä yhdessä Eino Murtorinteen kanssa kirjoittamansa kirjan Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939—40. Arkistokuva lokakuulta.

Mikä pelasti Suomen?

On aiheellista lyhyesti vastata kysymykseen, mikä pelasti Suomen?

Tärkeimmät tekijät ehdottomasti olivat rintamamiesten uhraukset ja yhteiskunnan kestävyys. Sodan johdosta kuoli 27 000 suomalaista, mutta kansa tuki sotaponnistuksia. Ulkomailta tuli ristiriitaisia neuvoja ja painostusta sekä myös apua. Varsinkin Ruotsin tuki oli tärkeä. Saksa noudatti johdonmukaisesti Neuvostoliiton kanssa tekemäänsä yhteistyösopimusta, ja länsivaltojen avun valmistelut olivat heikolla pohjalla ja omilla tavoitteillaan. Stalinille tuli monesta syystä kiire lopettaa huonosti mennyt sota kompromissirauhaan, vaikka Suomen puolustajien voimat maaliskuun alussa olivat jo kestokykynsä rajoilla.

Ylipäällikön päiväkäskyssä 14. maaliskuuta Mannerheim otti lopuksi kantaa myös Suomen asemaan. Esitän tässä päiväkäskyn viimeisen kappaleen siinä muodossa kuin se on julkaistu Mannerheimin muistelmissa: ”Meillä on se ylväs tietoisuus, että meillä on historiallinen kutsumus, jota edelleen täytämme: länsimaisen sivistyksen suojaaminen, joka vuosisatoja on ollut meidän perintöosamme; mutta me tiedämme myös, että olemme viimeistä ropoa myöten maksaneet velan, joka meillä on länteen ollut.”

Päiväkäskyn loppuosa on antanut aihetta moniin tulkintoihin, mutta joka tapauksessa se sisälsi selvän kehotuksen suomalaisille luottaa omiin voimiinsa ja huolehtia omasta maastaan kaikissa oloissa ilman tunnetta, että pitäisi palvella muiden valtioiden etuja.

Nykyinen ylipäällikkömme, tasavallan presidentti Sauli Niinistö esitti oman kehotuksensa seuraavasti: ”Talvisodan taistelut olivat sankaritarina, joka antoi Suomelle mahdollisuuden luoda toisenlaisen tarinan. Tarinan siitä, kuinka kansanvallan sodan aikanakin säilyttänyt Suomi varsin pian sodan jälkeen onnistui jälleenrakentamaan maan. Nykyinen oikeus- ja hyvinvointivaltiomme on osoitus tästä jälleenrakentamisen taidosta.

Voimme nyt rauhan aikana muistaa, mikä oli talvisodan hengen ytimessä. Vaikka olisimme jostain kansalaisina erimielisiä, olemme yksituumaisia siitä, että Suomea kohtaavat vaikeudet ja muutokset voitetaan yhteisillä päätöksillä. Näin myös kunnioitamme heitä rintamalla ja kotirintamalla puolustaneita, jotka tämän mahdollisuuden ovat meille uhrauksin luoneet.” Näin siis sanoi presidentti Niinistö talvisodan alkamisen muistotilaisuudessa.

Maailmantilanne on talvisodan päivistä paljon muuttunut. Ei ole enää voimakkaita ideologioita, jotka innostaisivat ihmisiä uhrautumaan sodissa aatteiden tai kansakuntien puolesta. Kaikkialla korostetaan yksilön oikeuksia ja vähätellään velvollisuuksia. Mediassa vallitsevat erilaiset viihteen muodot, eikä tutkimuksia paljon arvosteta. Silti Suomessa on yhä tietoisuus siitä, että on myös asioita, joita kannattaa hoitaa yhteistyöllä. Talvisodan tärkein opetus nykyajalle on siinä, että pienikin kansa voi sisäisesti ehjänä pystyä suuriin saavutuksiin.

Puheen otsikointi ja kuvitus on lisätty toimituksessa.